Mitä kuuluu?

Avasin blogin pitkästä aikaa. Olin saanut kommentteja ja sähköpostiakin sitten edellisen käynnin. Nyt ihan hävettää, että tässä meni näin kauan. Pahoittelut teille, jotka jäitte vaille vastausta.

En ole avannut blogiani sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin noin vuosi sitten. Nyt avasin ja luin jokaisen tekstin ja jokaisen kommentin. Palasin niihin päiviin, kun äiti oli kipeä ja minulla oli hänestä suunnaton huoli. Olin ehtinyt jo unohtaa monta asiaa, mutta tekstejä lukiessani muistot palasivat mieleeni hyvinkin elävinä. Kyyneleet tuntuivat loputtomilta, ja ikävä äitiä kohtaan oli suurempi kuin pitkään aikaan.

Elämässäni on tapahtunut viimeisen vuoden aikana melko paljon. Sain kuin sainkin gradun valmiiksi ja valmistuin viime keväänä. Syksyllä aloitin työelämässä - melkein äitini jalanjäljissä, opettajana. Muutin työn perässä toiselle puolelle Suomea ja olen yrittänyt sopeutua sekä maisemanvaihdokseen että työssäkäyvän ihmisen elämään. Varsinkin ensimmäisten viikkojen aikana tuntui usein siltä, että äidin neuvot olisivat tulleet enemmän kuin tarpeeseen. Hän olisi osannut rohkaista ja auttaa kiperissä tilanteissa. Nyt sain pärjätä yksin, mutta huomasin, että äidiltä peritty sinnikkyys ja määrätietoisuus auttoivat kuitenkin eteenpäin.

Äitiä on edelleen kova ikävä, eikä se kai koskaan menekään pois. Harvoin äidin ajatteleminen enää itkettää, mutta hänestä ja hänen kuolemastaan puhuminen on minulle yhä kova paikka. Viime aikoina äiti on vieraillut myös unissani tavallista useammin. Viimeksi näin unta, että äiti makasi sängyllä ja ajattelimme hänen kuolleen, mutta hän avasikin silmänsä, nousi ylös ja sanoi voivansa paremmin kuin pitkään aikaan. Tilanne hämmästytti, sillä äiti oli laskujemme mukaan menehtynyt jo pari viikkoa aikaisemmin. Kuitenkin olin itsekin huomannut äidin vaihtaneen asentoa sängyllä maatessaan. Hän oli vain nukkunut.

Vastaavia unia olen nähnyt ennenkin. Joskus äiti taas ei koskaan ole ollutkaan sairas, vaan tulee tervehtimään iloisesti tai antamaan äidillisiä neuvoja. Ei liene sattumaa, että nämä unet yleistyivät juuri silloin, kun todellisessakin elämässäni kaipasin äitiä ja hänen apuaan.

Surutyö on kestänyt kauan. Välillä on mennyt paremmin, välillä huonommin. Mutta aikaa se on vaatinut, eikä se missään nimessä ole ohi. En usko, että se koskaan täysin loppuukaan - joudunhan elämään aina sen tosiasian kanssa, että äiti vietiin pois liian varhain. Vasta viime aikoina olen huomannut, että suru aiheutti jopa fyysisiä oireita. Väsymyksen ja muiden ns. tavallisten surun oireiden lisäksi esimerkiksi oikean käden peukaloni alkoi nykiä hallitsemattomasti. Se alkoi muistaakseni äidin viimeisten elinviikkojen aikana ja jatkui ainakin vuoden. Joskus viime kevättalvella taisin huomata, että peukaloni oli lopettanut nykimisen, aivan yhtä äkkiä kuin se oli alkanutkin.

Äidin haudalla on vihdoin kivi. Tarkoituksenamme oli etsiä jokin kaunis luonnonkivi hautakiveksi, mutta isovanhempani halusivat hankkia haudalle isomman kiven. En ole itse vielä edes nähnyt sitä, sillä en ole päässyt käymään kotimaisemissa. Se on kuitenkin kuulemma tavallista kiveä isompi, ja siihen on selvästi jätetty tilaa useammalle nimelle. Luulenpa, että isovanhempani ovat nyt päättäneet myös oman viimeisen leposijansa paikan.

Tällaisia kuulumisia. Ai niin, äiti-muistoihin on viimein tullut mukaan myös niitä, joissa äiti on terve. Niiltä ajoilta, kun koko viheliäisestä taudista ei ollut tietoakaan. Se tuntuu hyvältä.