Surutyön tärkeä osa

Päivitystahti näköjään vähenee sitä mukaa, kun aikaa kuluu. Se taitaa olla ihan luonnollista, mutta minusta on silti hyvä, että on joku paikka, johon purkaa ajatuksia - vaikka sitä tapahtuisikin vain harvoin.

Viime viikolla oli aika ryhtyä yhteen vaikeimmista ja isoimmista tehtävistä: äidin tavaroiden läpikäymiseen. Tähän asti kaikki tavarat ovat olleet tallessa siellä kotona. Isovanhempani sanoivat talon ostaessaan, että tavarat saavat jäädä sinne säilöön. Olen älyttömän kiitollinen heille, sillä en usko, että olisin edes pystynyt käymään kaikkea läpi kovin paljon aikaisemmin. Ja vaikka tunnenkin olevani nyt henkisesti valmis, omat aikatauluni hidastavat työtä aika paljon.

Äiti oli keräilijä. Hän säilytti lähes kaiken, mille saattoi kuvitella olevan käyttöä vielä myöhemmin. Siksi tavaramäärän koluaminen ei ole mikään pikkuhomma. Melkein kuusi tuntia tehokasta työskentelyä, ja minusta tuntui etten ollut edennyt ollenkaan. Aloitin helpoimmasta eli vaatteista, sillä niillä ei ole minulle juurikaan henkilökohtaista tunnearvoa. Katsoin, mitä haluaisimme itse säilyttää, ja loput annoin mummolle sovitettavaksi - käyttökelpoiset vaatteet voi aivan hyvin laittaa kiertoon.

Vaatteiden, liinavaatteiden, pyyhkeiden ja laukkujen jälkeen olivat vuorossa lukuisat pahvilaatikot. Suurimmassa osassa oli kankaita tai äidin työasioihin liittyviä papereita ja muuta materiaalia, hyvin neutraalia siis. Muutaman laatikon sisältö kuitenkin herätti tunteet ja muistot. Yksi pahvilaatikko oli täynnä vanhoja postikortteja. En tutkinut sisältöä vielä tarkemmin, mutta löysin esimerkiksi pinon onnittelukortteja siltä ajalta, kun siskoni syntyi. Toisessa laatikossa oli nippu kortteja, joissa onniteltiin minun syntymästäni. Voi äiti. Aion kyllä vielä joskus lukea kaikki ne kortit läpi. Ihanaa, että äitiä on muistettu kortein niin monta kertaa, ja ihanaa että äiti on halunnut säilyttää ne kaikki. Itselläni on tapana säilyttää saamiani kortteja jonkin aikaa, kunnes löydän epämääräisen nipun jostain ja heitän ne menemään.

Eräästä laatikosta löysin äidin ja isän vanhat kihla- ja vihkisormukset. Vanhempani erosivat jo minun ollessani lapsi, mutta jostain syystä äiti on näköjään halunnut säilyttää ne. Suurin ja hämmentävin löytöni oli kuitenkin, kun hyllyltä puseroiden alta löytyi äidin vanha päiväkirja. Se oli ikään kuin piilossa, mutta en oikeastaan tiedä, miksi. Äiti asui yksin, eikä kukaan meistä läheisistä olisi mennyt lukemaan päiväkirjaa, vaikka se ei olisi ollutkaan niin tarkasti piilotettuna. Ehkä hän oli piilottanut sen vanhasta tottumuksesta tai jotain. Myöhemmin löysin vielä toisen päiväkirjan. Tunnistin ne päiväkirjoiksi tietysti helposti, mutta en lukenut muuta kuin sen, mikä sattui silmiini kirjan avatessani. Enkä ole avannut kirjoja sen jälkeen. Tavallaan minua kiinnostaisi, mutta pelottaa vähän. En välttämättä halua tietää ihan kaikkea, mutta toisaalta on paljon asioita, joihin haluaisin jonkunlaisen vastauksen. Tuntuu myös, että loukkaisin äitiäni, jos lukisin hänen henkilökohtaisia kirjoituksiaan.

Otin päiväkirjat mukaani kaiken varalta. Äidin äiti on kuitenkin sen verran utelias, että jos hän olisi vaatteita tonkiessaan löytänyt kirjan, se tuskin olisi jäänyt lukematta. Luulen silti, että jossain on vielä joku päiväkirja, sillä muistan lapsena vahingossa löytäneeni sellaisen, mutta se ei muistuttanut kannen kuvitukseltaan kumpaakaan noista nyt löytämistäni. Kuka tietää, ehkä äiti on hävittänyt sen, tai sitten se löytyy jostain muualta - monta laatikkoa ja kaappia jäi vielä odottamaan yhden hengen raivauspartioni seuraavaa visiittiä.

Ikävä äitiä kohtaan on yhä kova. Äiti käy mielessä joka päivä. Välillä ikävä ei tunnu niin voimakkaalta ja pahalta, mutta toisinaan tulen todella surulliseksi. Äidin kuolemasta on pian vuosi. Minun on vaikea uskoa, että aika on mennyt näin nopeasti. Melkein kaikki ovat varmaan jo tottuneet ajatukseen siitä, että äiti on poissa. Minulle se on edelleen vaikeaa, ja mummonikin sanoi viime viikolla, että nyt äidin tavaroita vasta pystyy edes katsomaan. Meidän läheisten sydämistä suru ei kai koskaan poistukaan. Olen vielä viime aikoinakin välillä havahtunut todellisuuteen, kun huomaan ajatelleeni, että pitää kysyä äidiltä jotain tai soittaa hänelle jostakin asiasta. Äidistä puhuminen on vaikeaa, ja äidin sairaudesta ja kuolemasta puhuminen tuo lähes aina kyyneleet silmiini.

On niin surullista, että vaikka elämässäni tapahtuu tälläkin hetkellä hienoja asioita, ja sellaisia, joista äiti olisi hyvin ylpeä, en voi kertoa niistä hänelle. Täytyy kai vain ajatella, että kyllä äiti tietää.

Rakastakaa rakkaitanne ja kertokaa se heille :)

Terveisin Hertta

P.S. Jos joku ihmettelee, miksi käyn äidin tavaroita läpi yksin, syynä ei ole välirikko siskon kanssa tai mitään muutakaan dramaattista. Siskoni lähti ulkomaille opiskelemaan (ja olen hänestä niin ylpeä!) eikä siksi pääse auttamaan urakassa. Minulle se ei kuitenkaan ole ongelma, en tunne katkeruutta tai mitään muutakaan, koska tämä työ ei ole työtä. Paitsi surutyötä, niin ja terapiaa.