371 päivää

Vuosipäivä tuli ja meni, ja olen taas ollut viime aikoina muka niin kiireinen, etten ole ehtinyt blogin ääreen. Tosiasia kuitenkin on, ettei näitä tekstejä voi kirjoitella arkisesti esimerkiksi ruuanlaiton ja facebookin välissä. Kun avaan blogin, laskeudun johonkin erityiseen mielentilaan. Äiti-mielentilaan ehkä. Se vaatii oman aikansa, riittävän rauhallisen hetken ilman mitään kiirettä tai aikataulua.

Viime lauantaina tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun rakas äitini antoi lopullisesti sairaudelleen periksi ja nukkui pois. Muistan vieläkin sen tunteen, kun istuin sairaalahuoneessa nojatuolista tehdyn varavuoteen laidalla ja tuijotin eteeni kyynelten läpi. Minusta tuntui henkisesti niin pahalta, että olisin voinut oksentaa. En voinut uskoa, että kaikki oli ohi. Monta kuukautta olin hoitanut äitiä, itkenyt hänelle ja hänen kanssaan ja viimeiseen asti toivonut, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi. En halunnut hyväksyä, että se ihminen, jonka kuori makasi sängyllä edessämme, oli oikeasti äiti.

Muistan, kun istuimme sairaalaosaston aulassa odottamassa sillä välin, kun hoitajat "valmistelivat" äidin (kummallinen sana käyttää siinä vaiheessa, kun ei ole enää kiire minnekään). Aulatilan pöydälle oli sytytetty kynttilä. Niin on kuulemma tapana tehdä aina, kun joku potilaista menehtyy. Minusta tuntui, että aika oli pysähtynyt tai että aika ainakin kulkee eri tahtiin. Kun meidät päästettiin takaisin äidin huoneeseen, hänen vartalonsa oli peitetty valkoisella kankaalla ja kankaan päällä oli kukkakimppu, jonka joku äidin vieraista oli tuonut. Istuimme äidin huoneessa vielä jonkun aikaa (edelleenkään en tiennyt, kuinka kauan), lauloimmekin jotain. Minulla oli vain koko ajan todella paha olo, sekä henkisesti että fyysisesti.

Viime syksynä tähän aikaan olin aivan rikki, surullinen ja uupunutkin. Samalla piti suunnitella hautajaisia ja hoitaa vaikka mitä käytännön asioita. Kaikkein kamalinta oli kuitenkin palata sairaalaan hautauslupaa varten. Istuimme omaisten huoneessa odottamassa, että saamme paperin. Jätimme vieraskirjaan terveiset henkilökunnalle ja erityisesti sille yhdelle mahtavalle hoitajalle, joka oli niin usein paitsi paikalla myös läsnä. Muistan, että siskoni kysyi lääkäriltä, kuinka periytyvä äidin sairaus on. Lääkäri vastasi lääkäreille tuttuun tyyliin, että hänen tietääkseen ei, mutta koskaan ei voi olla varma.

Kieltämättä äidin sairastumisen ja melko nopean poismenon myötä olen alkanut miettiä omaakin elämääni hiukan eri tavalla. Joskus mietin, että entä jos minä saisin samanlaisen diagnoosin? Tai joku toinenkin läheisistäni? Olisi todella vaikeaa tsempata ja yrittää olla positiivinen, kun on kerran nähnyt, miten tuollainen syöpä etenee. Eihän tällaista toivoisi kenellekään, mutta elämä on ja täytyy ottaa vastaan se, mitä elämä tuo tullessaan. Jos äidinkään sairautta ei olisi voinut mitenkään estää tai edes huomata aikaisemmin, elämä on melkosta arpapeliä. Siksi yritänkin olla suuremmin murehtimatta, mitä kaikkea voi tapahtua. Murehtiminen ja stressaaminen ainakin ovat varmoja tapoja sairastuttaa itsensä.

Vuosi on ollut täynnä tunteita ja myrskyäkin, mutta voin sanoa kasvaneeni paljon. Olen menettänyt yhden tärkeimmistä ihmisistä elämässäni, mutta tähän asti olen selvinnyt kohtalaisen hyvin. Äiti on edelleen mielessä päivittäin ja kyyneleetkin vierailevat aina toisinaan, mutta eteenpäin on menty, vaikka se vielä viime vuoden lopulla tuntui kaukaiselta ja lähes mahdottomalta ajatukselta. Nyt arvostan entistä enemmän sitä, että pystyin viettämään äidin kanssa niin paljon aikaa hänen viimeisten kuukausiensa aikana ja ennen kaikkea sitä, että olin paikalla myös lähdön hetkellä.

Jos nyt saisin nähdä äidin, halaisin häntä pitkään ja sanoisin, että kyllä täällä pärjätään.