371 päivää

Vuosipäivä tuli ja meni, ja olen taas ollut viime aikoina muka niin kiireinen, etten ole ehtinyt blogin ääreen. Tosiasia kuitenkin on, ettei näitä tekstejä voi kirjoitella arkisesti esimerkiksi ruuanlaiton ja facebookin välissä. Kun avaan blogin, laskeudun johonkin erityiseen mielentilaan. Äiti-mielentilaan ehkä. Se vaatii oman aikansa, riittävän rauhallisen hetken ilman mitään kiirettä tai aikataulua.

Viime lauantaina tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun rakas äitini antoi lopullisesti sairaudelleen periksi ja nukkui pois. Muistan vieläkin sen tunteen, kun istuin sairaalahuoneessa nojatuolista tehdyn varavuoteen laidalla ja tuijotin eteeni kyynelten läpi. Minusta tuntui henkisesti niin pahalta, että olisin voinut oksentaa. En voinut uskoa, että kaikki oli ohi. Monta kuukautta olin hoitanut äitiä, itkenyt hänelle ja hänen kanssaan ja viimeiseen asti toivonut, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi. En halunnut hyväksyä, että se ihminen, jonka kuori makasi sängyllä edessämme, oli oikeasti äiti.

Muistan, kun istuimme sairaalaosaston aulassa odottamassa sillä välin, kun hoitajat "valmistelivat" äidin (kummallinen sana käyttää siinä vaiheessa, kun ei ole enää kiire minnekään). Aulatilan pöydälle oli sytytetty kynttilä. Niin on kuulemma tapana tehdä aina, kun joku potilaista menehtyy. Minusta tuntui, että aika oli pysähtynyt tai että aika ainakin kulkee eri tahtiin. Kun meidät päästettiin takaisin äidin huoneeseen, hänen vartalonsa oli peitetty valkoisella kankaalla ja kankaan päällä oli kukkakimppu, jonka joku äidin vieraista oli tuonut. Istuimme äidin huoneessa vielä jonkun aikaa (edelleenkään en tiennyt, kuinka kauan), lauloimmekin jotain. Minulla oli vain koko ajan todella paha olo, sekä henkisesti että fyysisesti.

Viime syksynä tähän aikaan olin aivan rikki, surullinen ja uupunutkin. Samalla piti suunnitella hautajaisia ja hoitaa vaikka mitä käytännön asioita. Kaikkein kamalinta oli kuitenkin palata sairaalaan hautauslupaa varten. Istuimme omaisten huoneessa odottamassa, että saamme paperin. Jätimme vieraskirjaan terveiset henkilökunnalle ja erityisesti sille yhdelle mahtavalle hoitajalle, joka oli niin usein paitsi paikalla myös läsnä. Muistan, että siskoni kysyi lääkäriltä, kuinka periytyvä äidin sairaus on. Lääkäri vastasi lääkäreille tuttuun tyyliin, että hänen tietääkseen ei, mutta koskaan ei voi olla varma.

Kieltämättä äidin sairastumisen ja melko nopean poismenon myötä olen alkanut miettiä omaakin elämääni hiukan eri tavalla. Joskus mietin, että entä jos minä saisin samanlaisen diagnoosin? Tai joku toinenkin läheisistäni? Olisi todella vaikeaa tsempata ja yrittää olla positiivinen, kun on kerran nähnyt, miten tuollainen syöpä etenee. Eihän tällaista toivoisi kenellekään, mutta elämä on ja täytyy ottaa vastaan se, mitä elämä tuo tullessaan. Jos äidinkään sairautta ei olisi voinut mitenkään estää tai edes huomata aikaisemmin, elämä on melkosta arpapeliä. Siksi yritänkin olla suuremmin murehtimatta, mitä kaikkea voi tapahtua. Murehtiminen ja stressaaminen ainakin ovat varmoja tapoja sairastuttaa itsensä.

Vuosi on ollut täynnä tunteita ja myrskyäkin, mutta voin sanoa kasvaneeni paljon. Olen menettänyt yhden tärkeimmistä ihmisistä elämässäni, mutta tähän asti olen selvinnyt kohtalaisen hyvin. Äiti on edelleen mielessä päivittäin ja kyyneleetkin vierailevat aina toisinaan, mutta eteenpäin on menty, vaikka se vielä viime vuoden lopulla tuntui kaukaiselta ja lähes mahdottomalta ajatukselta. Nyt arvostan entistä enemmän sitä, että pystyin viettämään äidin kanssa niin paljon aikaa hänen viimeisten kuukausiensa aikana ja ennen kaikkea sitä, että olin paikalla myös lähdön hetkellä.

Jos nyt saisin nähdä äidin, halaisin häntä pitkään ja sanoisin, että kyllä täällä pärjätään.

Surutyön tärkeä osa

Päivitystahti näköjään vähenee sitä mukaa, kun aikaa kuluu. Se taitaa olla ihan luonnollista, mutta minusta on silti hyvä, että on joku paikka, johon purkaa ajatuksia - vaikka sitä tapahtuisikin vain harvoin.

Viime viikolla oli aika ryhtyä yhteen vaikeimmista ja isoimmista tehtävistä: äidin tavaroiden läpikäymiseen. Tähän asti kaikki tavarat ovat olleet tallessa siellä kotona. Isovanhempani sanoivat talon ostaessaan, että tavarat saavat jäädä sinne säilöön. Olen älyttömän kiitollinen heille, sillä en usko, että olisin edes pystynyt käymään kaikkea läpi kovin paljon aikaisemmin. Ja vaikka tunnenkin olevani nyt henkisesti valmis, omat aikatauluni hidastavat työtä aika paljon.

Äiti oli keräilijä. Hän säilytti lähes kaiken, mille saattoi kuvitella olevan käyttöä vielä myöhemmin. Siksi tavaramäärän koluaminen ei ole mikään pikkuhomma. Melkein kuusi tuntia tehokasta työskentelyä, ja minusta tuntui etten ollut edennyt ollenkaan. Aloitin helpoimmasta eli vaatteista, sillä niillä ei ole minulle juurikaan henkilökohtaista tunnearvoa. Katsoin, mitä haluaisimme itse säilyttää, ja loput annoin mummolle sovitettavaksi - käyttökelpoiset vaatteet voi aivan hyvin laittaa kiertoon.

Vaatteiden, liinavaatteiden, pyyhkeiden ja laukkujen jälkeen olivat vuorossa lukuisat pahvilaatikot. Suurimmassa osassa oli kankaita tai äidin työasioihin liittyviä papereita ja muuta materiaalia, hyvin neutraalia siis. Muutaman laatikon sisältö kuitenkin herätti tunteet ja muistot. Yksi pahvilaatikko oli täynnä vanhoja postikortteja. En tutkinut sisältöä vielä tarkemmin, mutta löysin esimerkiksi pinon onnittelukortteja siltä ajalta, kun siskoni syntyi. Toisessa laatikossa oli nippu kortteja, joissa onniteltiin minun syntymästäni. Voi äiti. Aion kyllä vielä joskus lukea kaikki ne kortit läpi. Ihanaa, että äitiä on muistettu kortein niin monta kertaa, ja ihanaa että äiti on halunnut säilyttää ne kaikki. Itselläni on tapana säilyttää saamiani kortteja jonkin aikaa, kunnes löydän epämääräisen nipun jostain ja heitän ne menemään.

Eräästä laatikosta löysin äidin ja isän vanhat kihla- ja vihkisormukset. Vanhempani erosivat jo minun ollessani lapsi, mutta jostain syystä äiti on näköjään halunnut säilyttää ne. Suurin ja hämmentävin löytöni oli kuitenkin, kun hyllyltä puseroiden alta löytyi äidin vanha päiväkirja. Se oli ikään kuin piilossa, mutta en oikeastaan tiedä, miksi. Äiti asui yksin, eikä kukaan meistä läheisistä olisi mennyt lukemaan päiväkirjaa, vaikka se ei olisi ollutkaan niin tarkasti piilotettuna. Ehkä hän oli piilottanut sen vanhasta tottumuksesta tai jotain. Myöhemmin löysin vielä toisen päiväkirjan. Tunnistin ne päiväkirjoiksi tietysti helposti, mutta en lukenut muuta kuin sen, mikä sattui silmiini kirjan avatessani. Enkä ole avannut kirjoja sen jälkeen. Tavallaan minua kiinnostaisi, mutta pelottaa vähän. En välttämättä halua tietää ihan kaikkea, mutta toisaalta on paljon asioita, joihin haluaisin jonkunlaisen vastauksen. Tuntuu myös, että loukkaisin äitiäni, jos lukisin hänen henkilökohtaisia kirjoituksiaan.

Otin päiväkirjat mukaani kaiken varalta. Äidin äiti on kuitenkin sen verran utelias, että jos hän olisi vaatteita tonkiessaan löytänyt kirjan, se tuskin olisi jäänyt lukematta. Luulen silti, että jossain on vielä joku päiväkirja, sillä muistan lapsena vahingossa löytäneeni sellaisen, mutta se ei muistuttanut kannen kuvitukseltaan kumpaakaan noista nyt löytämistäni. Kuka tietää, ehkä äiti on hävittänyt sen, tai sitten se löytyy jostain muualta - monta laatikkoa ja kaappia jäi vielä odottamaan yhden hengen raivauspartioni seuraavaa visiittiä.

Ikävä äitiä kohtaan on yhä kova. Äiti käy mielessä joka päivä. Välillä ikävä ei tunnu niin voimakkaalta ja pahalta, mutta toisinaan tulen todella surulliseksi. Äidin kuolemasta on pian vuosi. Minun on vaikea uskoa, että aika on mennyt näin nopeasti. Melkein kaikki ovat varmaan jo tottuneet ajatukseen siitä, että äiti on poissa. Minulle se on edelleen vaikeaa, ja mummonikin sanoi viime viikolla, että nyt äidin tavaroita vasta pystyy edes katsomaan. Meidän läheisten sydämistä suru ei kai koskaan poistukaan. Olen vielä viime aikoinakin välillä havahtunut todellisuuteen, kun huomaan ajatelleeni, että pitää kysyä äidiltä jotain tai soittaa hänelle jostakin asiasta. Äidistä puhuminen on vaikeaa, ja äidin sairaudesta ja kuolemasta puhuminen tuo lähes aina kyyneleet silmiini.

On niin surullista, että vaikka elämässäni tapahtuu tälläkin hetkellä hienoja asioita, ja sellaisia, joista äiti olisi hyvin ylpeä, en voi kertoa niistä hänelle. Täytyy kai vain ajatella, että kyllä äiti tietää.

Rakastakaa rakkaitanne ja kertokaa se heille :)

Terveisin Hertta

P.S. Jos joku ihmettelee, miksi käyn äidin tavaroita läpi yksin, syynä ei ole välirikko siskon kanssa tai mitään muutakaan dramaattista. Siskoni lähti ulkomaille opiskelemaan (ja olen hänestä niin ylpeä!) eikä siksi pääse auttamaan urakassa. Minulle se ei kuitenkaan ole ongelma, en tunne katkeruutta tai mitään muutakaan, koska tämä työ ei ole työtä. Paitsi surutyötä, niin ja terapiaa.