Kotona taas. Reissu tuli tarpeeseen, akut on ladattu ja syksyyn valmistautuminen käy koko ajan konkreettisemmaksi.
Kesän aikana omat tuntemukseni vaihtelivat laidasta laitaan. Mietin jo alkukesästä, että onkohan tämä nyt sitä toipumista, kun ei ole itkettänytkään pitkiin aikoihin. Äiti oli kyllä ajatuksissa joka päivä, mutta suru ei tuntunut enää niin raastavalta kuin aiemmin. Jossain vaiheessa kesää surun tuntemuksetkin nousivat taas esiin, ja muutama ilta meni viime kesää ja syksyä muistellessa ja itkiessä. Erityisesti tuli muisteltua niitä aikoja, kun äidin diagnoosi tuli, kun hän oli jo tosi kipeä sekä tietysti niitä viimeisiä päiviä ja hetkiä. Ikävä tuntui yhtäkkiä isommalta kuin ennen. Näin myös aiempaa useammin unia äidistä. Surulliselta tuntui tälläkin reissulla se, että en voinut lähettää äidille korttia ja kertoa, miten matkamme on mennyt.
Nyt kotiinpaluun jälkeen suru on taas vähän enemmän läsnä kuin matkan aikana. Se on muuttunut, yleensä äitiä ajatellessa tulee vain haikea olo, ei niinkään ala välttämättä itkettää. Pari päivää sitten kaivelin vanhoja korurasioitani, ja muistojahan sieltä löytyi. Itkulta ei sillä kertaa vältytty, mutta tuntui helpottavalta löytää muistojen seasta jotain kaukaisempaa, joka ei liittynyt äidin sairauteen millään tavalla. Pitkästä aikaa muistin, millainen äiti oli silloin kun olin lapsi. Ymmärsin, että mieleni sopukoissa on vielä paljon sellaista, jonka muistan vasta myöhemmin. Hyviä asioita, sellaisia joissa äiti on vain äiti eikä syöpäpotilas. Se tuntui hyvältä. Niitä muistoja en oikein vieläkään saa mieleeni, sairas äiti -muistot ovat edelleen liian pinnassa. Mutta kun tiedän, että niitä on, voin edetä ihan rauhassa ja antaa niiden tulla sitten kun olen siihen valmis.
En ollut käynyt sairaalassa äidin kuoleman jälkeen, mutta sitten J:n isä sairastui. Tilanne oli tietysti eri, mutta sairaalan ilmapiiri ja vuosi sitten tutuiksi tulleet käytävät herättivät aika kipeitä muistoja. Kun kävin ensimmäistä kertaa J:n mukana sairaalassa juuri ennen matkalle lähtöämme, minua alkoi itkettää kovasti. En tiedä, johtuiko se eniten siitä, että pelkäsin J:n isän puolesta vai siitä, että näin J:n olevan todella surullinen vai siitä, että omat muistoni tulvivat liian vahvoina mieleen. Samaan aikaan tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että ylipäätään "sotkin" oman suruni siihen tilanteeseen. Koin, että minun olisi pitänyt pysyä vahvana J:n takia. Tuntemusteni taustalla lienee se, etten ollut vieraillut sairaalassa kovinkaan monesti ennen äidin sairastumista, joten minun mielessäni sairaalaympäristö linkittyy hyvin vahvasti äitiin ja viime kesän/syksyn tapahtumiin.
Alkuviikosta kävimme taas katsomassa J:n isää, joka oli nyt jo paremmassa kunnossa ja tavallisella vuodeosastolla. Tilanne on parempi, mutta kaikki ei todellakaan ole ohi ja olemme edelleen huolissamme. Vaikka kaikki etenisikin kuten toivotaan, tie paranemiseen on pitkä ja J:n isä joutuu olemaan sairaalassa vielä ainakin viikkoja. Huomasin heti hänet nähdessäni, että hän sai paljon kipulääkkeitä - tunnistin heti sen katseen. Äidin silmät näyttivät samalta silloin, kun hän oli kipeä ja sai paljon lääkkeitä. Minulla oli taas vaikeuksia pitää ajatukseni poissa omasta surustani, mutta sain pidettyä itseni kasassa. Erään pysäyttävän hetken koin, kun hoitaja tuli huoneeseen - sattumalta sama hoitaja, joka viime kesänä hoiti äitiä toisella vuodeosastolla. Hämmennykseni kesti ehkä kaksi sekuntia, mutta tietysti sairaalassa hoitajat vaihtavat osastoa aina välillä. Vaikka sairaalassa käyminen ei ole helppoa, tiedän ettei se ole helppoa myöskään J:lle. Mukaan lähteminen on yksi tapa tukea, ja haluan tehdä sen. Uskon myös, että siellä käyminen on kerta kerralta helpompaa.
En ole käynyt äidin haudalla varmaan moneen kuukauteen. Toivottavasti siellä on kukkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti