Pitkästä aikaa päätin päivittää jotain tännekin. Kesäreissu etenee suunnitellusti, vielä pari viikkoa matkailua edessä ja sen jälkeen paluu kotiin. Kuluneet viikot ovat olleet mukavaa irtautumista arjesta, kotimaisemista ja tutuista kuvioista. Silti alkaa jo vähitellen tuntua, ettei se kotiinpaluukaan niin kamalaa ole... Hienojen kokemusten lisäksi reissaamiseen liittyy aina väsymystä, jonkin verran kiirettä ja tietysti rahanmenoa.
Äiti kulkee mukana matkalla, sekä sydämessä että kengissä. Otin äidin komerosta löytämäni "valmiiksi pehmennetyt" kesäkengät mukaani, ja nekin ovat nyt nähneet yhtä ja toista. Jotenkin tyhmästi ajattelen, että vaikka äiti ei eläessään päässyt käymään kaikissa niissä hienoissa paikoissa, joita on kesän aikana koluttu, kenkien mukana myös pieni osa äitiä matkustaa kanssani koko ajan.
Kotimaassakin alkaa tilanne näyttää paranemisen merkkejä. Vielä viimeisiin päiviin asti ennen matkalle lähtöämme oli epävarmaa, pääsisimmekö reissuun ja kuinka pitkään pystyisimme olemaan matkalla ennen kuin pitäisi palata kotiin. J:n isän tila on kuitenkin hitaasti mutta varmasti mennyt kesän kuluessa parempaan suuntaan, ja meidänkin matkantekomme on sen myötä tuntunut koko ajan kevyemmältä. Toivon todella, että tämä suunta pysyy eikä mitään takapakkeja enää tule vastaan (niiltäkään ei ole vältytty). Parin viikon päästä olemme jo kotona ja pääsemme katsomaan J:n isää. Uskon, että J on tällä hetkellä jo suht hyvällä mielellä, vaikka isän tilanne toki huolestuttaakin. Katsotaan, mihin loppukesä meitä vie. Enempää huonoja uutisia ei tarvitsisi enää tulla.
Hei Hertta
VastaaPoistaKävin pitkästä aikaa lukemassa kevään ja kesän kuulumisia. Tiedätkö, meidänkin ympärillä/ lähipiirissä on putkahdellut huonoja uutisia aivan liian paljon. Juurikin vakavia syöpätapauksia. Voi kun tämä kaikki pahuus loppuisi!
Ihmiset tosiaan suree eri tavoin, jokaisella on se oma tapa. Itselleni sanottiin, että "sä olet varmaan selvinnyt todella hyvin äitisi meneteyksestä, kun pystyt hänestä noin vaan puhumaan" (siideriä siinä samalla maisteltiin tyttöporukassa). Vastasin, että "en ole selvinnyt, enkä tiedä, voiko siitä koskaan täysin selvitä... taitaa olla loppuelämän mukana se haikeus ja ikävä, surukin... ei toki pinnalla koko aikaa, mutta mukana siellä elämän repussa..." Vaikka kyllä, mielelläni minä äidistä juttelen ja en usein itke (mikä nyt ei mikään meriitti ole)... mutta tottakai olen surullinen... Se epäusko aina välillä valtaa -että eikö se äiti muka ikinä enää tule takaisin!?
Hyvää koulun aloitusta sinulle! Minäkin suuntailen luultavasti osittain työelämän pariin tässä sykysyn aikana.
Iina
Moi Iina, mukava kuulla sinusta pitkästä aikaa.
VastaaPoistaMietin jossain vaiheessa, että onko niitä huonoja uutisia tullut jotenkin paljon enemmän kuin aiemmin vai rekisteröikö mieli ne vaan paremmin nyt. En tiedä, mutta surullista se joka tapauksessa on.
Minulla tuo sureminen taitaa mennä juuri toisinpäin; vaikka välillä saatan äidistä jotakin sanoakin, en edelleenkään mielelläni puhu hänestä. Se johtuu siitä, että minulla taas tulee itku melkein aina, kun äidistä aletaan puhumaan enemmän kuin muutamalla sanalla. Riippuu tietysti tilanteesta, mutta useimmiten äidistä puhuminen aiheuttaa itkureaktion. Silloin äiti tulee ihan oikeasti mieleen, tilanne saattaa herättää muistoja ja koko suru putkahtaa pintaan kun tajuaa, että nyt puhutaan ihmisestä, joka on poissa eikä tule takaisin.
Tuo mainitsemasi epäusko on tuttua minullekin. Välillä suruun ja menetykseen ikään kuin tottuu, mutta toisinaan tulee mieleen, että äiti ei tosiaan palaa luoksemme enää. Ihmismieli toimii kummallisella tavalla. Kaikkeen turtuu, ja sitten sopivalla hetkellä mieli muistuttaa, että hei, tämä on sitten ihan oikeasti totta.
Jaksamista sinulle syksyyn ja työelämään! Muista pysähtyä välillä, jos arki käy rankaksi ja tuntuu ettei jaksa.