Sanotaan, että jokaiselle annetaan sen verran kuin hän pystyy kantamaan. Minusta tuo sanonta on aivan naurettava, mutta tällä hetkellä meitä testataan taas ihan kunnolla.
Omakin suruni on vielä varsin tuore, ja nyt olemme kohdanneet jo seuraavan vastoinkäymisen. J:n isä on sairastunut vaikeasti, ja minulta vaaditaan aika kovasti kykyä olla J:n tukena. En ole varma, onko minusta siihen. Toki haluan tukea häntä parhaani mukaan, mutta omat kipeät muistot pyrkivät pintaan melkein väkisin. Pystyn kyllä samastumaan epätietoisuuteen, turhautumiseen ja huoleen, ja uskon että minulla on jonkinlainen aavistus siitä, mitä J käy henkisesti tällä hetkellä läpi. Silti tämä on vaikeaa. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa kaikki oli J:lle, kun minä olin surun kourissa ja hänen piti olla vierellä ja tukea minua vaikeassa tilanteessa. Toisinaan ymmärrystä riitti enemmän, joskus vähemmän. Välillä tuntui, ettei hänellä ole hajuakaan siitä mitä minä käyn läpi. Eikä hänellä ollutkaan, miten olisi voinut olla. Nyt ymmärrän monta asiaa. Minulla ei oikeastaan ole tässä tilanteessa muuta vaihtoehtoa kuin ymmärtää, tukea ja auttaa. Muistaa koko ajan, kuinka vaikeaa itselläni oli. Joustaa ja pitää mielessä, että huoli on koko ajan läsnä ja että se vaikuttaa kaikkeen.
Silti tämä kaikki tapahtuu niin kovin varhain. Liian nopeasti. Vuoden päästä pystyisin auttamaan jo paljon paremmin. Nyt oma suru sotkeutuu vähän kaikkeen. Kun ajattelee kokonaistilannetta, tämä tuntuu niin epäreilulta. Olen todella huolissani koko J:n perheestä. Hänen isänsä on kuitenkin vielä hengissä vaikka onkin sairaalahoidossa ja tilanne on epävarma. Toivon todella että hän vielä toipuu. Näyttää siltä, että tästäkin kesästä on tulossa pitkä ja vaikea. Voi itku.
En pysty tällä kertaa jaarittelemaan mitään muuta. Palaan maisemiin taas, kun tilanne rauhoittuu.
