Toukokuun kuulumisia

Jaahas. Taas vierähti melkein kuukauden päivät edellisestä merkinnästä. Tätä kai se on, kirjoituskerrat vähenevät sitä mukaa, kun olo helpottaa. Kun tuska ei ole enää niin kova, että siitä pitäisi avautua joka päivä tai edes joka viikko.

Äitienpäivä meni yllättävän kivuttomasti. Aamulla äidin ystävältä oli tullut koskettava ja kannustava viesti, ja silloin itketti. Hän kirjoitti, kuinka ylpeä äiti meistä tyttäristään olisikaan. Taas tuli mieleen kaikki ne tapahtumat ja tilanteet, joihin äiti ei pääse mukaan. Itkeskelin aikani, ja lopulta helpotti taas. Loppupäivän vietin kuitenkin kuin minkä tahansa sunnuntain - onneksi olimme käyneet tapaamassa J:n äitiä jo aiemmin, ja isovanhempani olivat poissa paikkakunnalta.

En jaksa ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita toisen menetyksestä vain siksi, että saisivat mässäillä surulla ja kuolemalla. Jokin aika sitten koin melko ikävän kohtaamisen erään henkilön kanssa. Hän kysyi ensin kohteliaasti, saako äitiäni ottaa puheeksi. Halusin silloin viettää aikaani rentoutuen, hyvällä mielellä enkä miettiä surullisia asioita. Sanoin, että mielellään ei, ja samalla minua alkoi taas itkettää. Selitin, että reaktioni on aina sellainen, enkä sillä kertaa jaksaisi palata niihin tunteisiin. Tämä tuttavani sanoi ensin ymmärtävänsä, mutta jatkoi kuitenkin: "kun tämä nyt tuli puheeksi, niin sanon vain tämän..." ja siitä se sitten lähti. Loputonta surun ja menetyksen pyörittelyä (alkoholilla oli tietysti vaikutusta asiaan). Tuntui, kuin hän olisi väkisin halunnut minut pahalle mielelle. Vaikka pyysin jo välillä, voisimmeko lopettaa aiheen käsittelyn, hän vain jatkoi. Vaihtoi puheenaihetta ehkä hetkeksi, mutta palasi taas pian minuun ja äitiini. Oman vuosien takaisen menetyksensä vuoksi hän ilmeisesti uskoi tietävänsä täsmälleen, miltä minusta tuntuu, ja että hänellä olisi lääke asiasta yli pääsemiseen. Välillä sanoin jo tiukkaankin sävyyn, että tätä asiaa on puitu jo ihan tarpeeksi, hän ei tuntunut ymmärtävän. En voi käsittää, mikä ihmisiä vaivaa - ja varsinkin tätä ihmistä. Minulle tuli todella loukattu olo, ja pakko myöntää ettei minua hirveästi kiinnosta olla kyseisen ihmisen kanssa tekemisissä tästä eteenpäin. Kenenkään ei tarvitse tulla noin röyhkeästi neuvomaan minua surussani. Tämä on minun suruni ja minä käsittelen sen juuri niin kuin itse parhaaksi koen, ja juuri siinä ajassa kuin minusta tuntuu. On helpompaa ymmärtää jopa niitä, jotka ottavat etäisyyttä kuin tällaisia, jotka asiattomalla käytöksellään loukkaavat vielä enemmän.

Mutta se siitä. Toukokuu on mennyt ohi kuin siivillä. Viimeiset kouluhommat tältä keväältä alkavat olla paketissa, mutta luottamustehtävien kanssa riittää vielä tekemistä. Kesäkuussa aion irtautua kaikesta - velvollisuuksista, gradusta, kotikaupungista ja kotimaasta - kun lähdemme J:n kanssa joksikin aikaa reissaamaan. Blogi vaihtunee vähäksi aikaa toiseen, ei niin anonyymiin. Voi olla, että tämä blogi lähtee myös lomalle, mutta toisaalta voi olla että välillä tekee mieli kirjoittaa muustakin kuin matkustamisesta ja "tänään tein tällaista ja söin tuollaista ja huomenna mennään tuonne".

Suru on vähitellen muuttumassa haikeudeksi. Tietysti vieläkin tulee niitä äärettömän surun hetkiä, jolloin ei voi muuta kuin itkeä. Äidin muisteleminen tuntuu pahalta, mutta nyt löydän muistoistani joitakin kuvia myös niiltä ajoilta, kun äiti ei ollut niin sairas. Suurin osa on silti edelleen muistoja sairaasta äidistä, ja ne sattuvat yhä.

Voisin jossakin vaiheessa palata muistoissani viime kesään. Tasan vuosi sitten äiti oli ensimmäisellä sairaalajaksollaan. Silloin luultiin, että jotain voitaisiin vielä tehdä. Mutta niihin hetkiin palaan joskus toiste - toivottavasti aiemmin kuin kuukauden päästä...