Taas on kevät.

On ollut viime aikoina vähän surullinen olo. Monena iltana olen istunut miettimässä äitiä, ja muutama kyynelkin on vierähtänyt. Alan kai vähitellen sisäistää sen, että äiti on todella poissa lopullisesti. Se tuntuu pahalta. Toissailtana kävin äidin haudalla. Sytytin kynttilän ja kuuntelin hautausmaan hiljaisuutta. Itkin pitkästä aikaa enemmän kuin kolmen kyyneleen verran. Jälleen kerran minut valtasi epäusko ja suuri suru. Eihän sitä millään haluaisi uskoa, että äiti ei ole enää täällä.

Joskus syksyllä kysyin eräältä ystävältä, jonka isä nukkui pois viime keväänä, että kuinka kauan kaiken tajuamiseen meni. Silloin ystäväni sanoi, että hänellä oli kesä aikaa työstää ajatusta kaikessa rauhassa, ja sinä aikana hän ymmärsi. Jonkin aikaa sitten juttelin hänen kanssaan, ja hän sanoi ettei oikeasti tajunnutkaan koko asiaa silloin, vaan että isän kuoleman on ymmärtänyt vasta ihan lähiaikoina. Minäkin alan vasta nyt vähitellen tuntea, että olen sisäistämässä sen, mitä on tapahtunut ja mitä se tarkoittaa. Äidistä puhuminen on silti yhä vaikeaa, ja tulee varmasti olemaan sitä vielä pitkään.

Tuntuu, että vakavia syöpäuutisia tulee nyt vähän väliä. Vasta muutama päivä sitten erään kaverini isältä löytyi haimasyöpä. Yritäpä siinä sitten sanoa jotain lohduttavaa, kun tietää miten huono ennuste siinäkin sairaudessa on. Vaikka en minäkään olisi vuosi sitten halunnut kuulla mitään kliseisiä lohtulauseita, kun lähes kaikki energia meni uuden tiedon kanssa selviämiseen.

Vuosi sitten elimme epätietoisuuden aikoja. Äiti oli huhtikuun puolivälissä saanut tiedon, että vatsan kuvissa näkyi jokin "este". Magneettikuvaus oli edessä toukokuun alussa. Olin huolesta sekaisin ja itkin kavereilleni, että äiti on kauhean kipeä emmekä tiedä, mikä häntä vaivaa. Vappuaattona näin pitkästä aikaa siskoani, joka oli juuri palannut kotiin oltuaan puoli vuotta ulkomailla. Itkimme yhdessä pelkoamme ja huoltamme, ja yritimme toivoa parasta. Jossain takaraivossani olin kyllä jo varautunut siihen, että diagnoosi on kasvain. Mitään näin vakavaa tai lopullista en osannut odottaa. Äitihän selviäisi mistä tahansa, ei hänellä voinut mitään tappavaa sairautta olla. Äitienpäivänä annoimme äidille lahjaksi pinkit Reino-tossut, koska halusimme hänelle jotain pehmeää, mukavaa, käytännöllistä ja iloisen väristä sairastamisen keskelle.

Tuntuu kauhealta ajatella, että tuosta kaikesta on vasta vuosi. Liian paljon on ehtinyt tapahtua vuoden aikana. Minusta tuntuu, kuin noista tapahtumista olisi vähintään kaksi vuotta - tai ennemminkin ikuisuus. Elämäntilanne on muuttunut, oma ajattelutapani on muuttunut ja ihmiset ympärillä ovat muuttuneet. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä mikään voi tällaisen jälkeen olla kuin ennen.

Kohta on taas äitienpäivä, ja olo tuntuu aika tyhjältä.