Ikävä.

Tällaisia päiviä tulee aina välillä. Kun tahtoisi vaan soittaa äidille ja rupatella kaikesta. Kertoa kuulumisia ja kuunnella äidin juttuja. Tai istahtaa äidin kanssa saman pöydän ääreen ja juoda kuppikaupalla teetä. Samalla tulisi puitua päivänpolttavat puheenaiheet ja sukulaisten kuulumiset. Silloin ennen en ehkä osannut arvostaa niitä hetkiä tarpeeksi. Tietysti ne olivat silloinkin mukavia, mutta kukapa pystyisi ennustamaan, kuinka äkkiä nekin pienet hetket saavat äärettömän suuren arvon.

Vähän aikaa sitten kävin pakkailemassa äidin astioita varastoon. Tuntui pahalta tyhjentää kaappeja ja kääriä niin monet muistot sanomalehteen. Teki mieli heittäytyä lattialle itkemään, mutta tiesin ettei siitä välttämättä tulisi loppua ihan heti. Keskitin kaiken energiani pakkauspuuhiin ja yritin olla ajattelematta, mitä se kaikki merkitsi.

Äidin koti tuntuu tyhjältä. Ja sitähän se onkin, vaikka huonekalut ja kaikki ovat vielä paikoillaan. Sieltä puuttuu se tunnelma, jonka äiti sai aikaan. Se, kun tietää olevansa tervetullut. Kun odottaa jo sisään astuessaan iloista tervehdystä ja hymyä. Kun tietää, että voisi kertoa mitä tahansa eikä äiti tuomitse.

Äidin hautajaisissa eräs sukulainen sanoi, että äiti ei koskaan tuominnut ketään. Se jäi mieleen, sillä sellainen äiti tosiaan oli. Hän halusi aina uskoa ihmisistä hyvää ja uskoi, että jokaiselle teolle on pohjimmiltaan olemassa joku hyvä syy. Silti hän ei ollut naiivi. Hän oli suojeleva äiti, joka ajatteli kaikessa minun ja siskoni etua. Hän ei olisi koskaan antanut kenenkään tehdä meille pahaa. Tahdon uskoa, että hän suojelee meitä vieläkin, vaikkakin ehkä jostain vähän kauempaa.

En ole käynyt haudallakaan pitkään aikaan. On minulla siitä vähän huono omatunto, mutta osaan muistella äitiä muutenkin. Ei minun tarvitse lähteä jonnekin pystyäkseni ajattelemaan äitiä, tai suremaan. Haluaisin kuitenkin, että äidin haudalla olisi nätin näköistä. Viimeksi kahlasin polviani myöten lumihangessa, nyt lumet ovat varmaan jo sulaneet. Voisin viedä kynttilän. Ja kukkia.