Taas on kevät.

On ollut viime aikoina vähän surullinen olo. Monena iltana olen istunut miettimässä äitiä, ja muutama kyynelkin on vierähtänyt. Alan kai vähitellen sisäistää sen, että äiti on todella poissa lopullisesti. Se tuntuu pahalta. Toissailtana kävin äidin haudalla. Sytytin kynttilän ja kuuntelin hautausmaan hiljaisuutta. Itkin pitkästä aikaa enemmän kuin kolmen kyyneleen verran. Jälleen kerran minut valtasi epäusko ja suuri suru. Eihän sitä millään haluaisi uskoa, että äiti ei ole enää täällä.

Joskus syksyllä kysyin eräältä ystävältä, jonka isä nukkui pois viime keväänä, että kuinka kauan kaiken tajuamiseen meni. Silloin ystäväni sanoi, että hänellä oli kesä aikaa työstää ajatusta kaikessa rauhassa, ja sinä aikana hän ymmärsi. Jonkin aikaa sitten juttelin hänen kanssaan, ja hän sanoi ettei oikeasti tajunnutkaan koko asiaa silloin, vaan että isän kuoleman on ymmärtänyt vasta ihan lähiaikoina. Minäkin alan vasta nyt vähitellen tuntea, että olen sisäistämässä sen, mitä on tapahtunut ja mitä se tarkoittaa. Äidistä puhuminen on silti yhä vaikeaa, ja tulee varmasti olemaan sitä vielä pitkään.

Tuntuu, että vakavia syöpäuutisia tulee nyt vähän väliä. Vasta muutama päivä sitten erään kaverini isältä löytyi haimasyöpä. Yritäpä siinä sitten sanoa jotain lohduttavaa, kun tietää miten huono ennuste siinäkin sairaudessa on. Vaikka en minäkään olisi vuosi sitten halunnut kuulla mitään kliseisiä lohtulauseita, kun lähes kaikki energia meni uuden tiedon kanssa selviämiseen.

Vuosi sitten elimme epätietoisuuden aikoja. Äiti oli huhtikuun puolivälissä saanut tiedon, että vatsan kuvissa näkyi jokin "este". Magneettikuvaus oli edessä toukokuun alussa. Olin huolesta sekaisin ja itkin kavereilleni, että äiti on kauhean kipeä emmekä tiedä, mikä häntä vaivaa. Vappuaattona näin pitkästä aikaa siskoani, joka oli juuri palannut kotiin oltuaan puoli vuotta ulkomailla. Itkimme yhdessä pelkoamme ja huoltamme, ja yritimme toivoa parasta. Jossain takaraivossani olin kyllä jo varautunut siihen, että diagnoosi on kasvain. Mitään näin vakavaa tai lopullista en osannut odottaa. Äitihän selviäisi mistä tahansa, ei hänellä voinut mitään tappavaa sairautta olla. Äitienpäivänä annoimme äidille lahjaksi pinkit Reino-tossut, koska halusimme hänelle jotain pehmeää, mukavaa, käytännöllistä ja iloisen väristä sairastamisen keskelle.

Tuntuu kauhealta ajatella, että tuosta kaikesta on vasta vuosi. Liian paljon on ehtinyt tapahtua vuoden aikana. Minusta tuntuu, kuin noista tapahtumista olisi vähintään kaksi vuotta - tai ennemminkin ikuisuus. Elämäntilanne on muuttunut, oma ajattelutapani on muuttunut ja ihmiset ympärillä ovat muuttuneet. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä mikään voi tällaisen jälkeen olla kuin ennen.

Kohta on taas äitienpäivä, ja olo tuntuu aika tyhjältä.

Ikävä.

Tällaisia päiviä tulee aina välillä. Kun tahtoisi vaan soittaa äidille ja rupatella kaikesta. Kertoa kuulumisia ja kuunnella äidin juttuja. Tai istahtaa äidin kanssa saman pöydän ääreen ja juoda kuppikaupalla teetä. Samalla tulisi puitua päivänpolttavat puheenaiheet ja sukulaisten kuulumiset. Silloin ennen en ehkä osannut arvostaa niitä hetkiä tarpeeksi. Tietysti ne olivat silloinkin mukavia, mutta kukapa pystyisi ennustamaan, kuinka äkkiä nekin pienet hetket saavat äärettömän suuren arvon.

Vähän aikaa sitten kävin pakkailemassa äidin astioita varastoon. Tuntui pahalta tyhjentää kaappeja ja kääriä niin monet muistot sanomalehteen. Teki mieli heittäytyä lattialle itkemään, mutta tiesin ettei siitä välttämättä tulisi loppua ihan heti. Keskitin kaiken energiani pakkauspuuhiin ja yritin olla ajattelematta, mitä se kaikki merkitsi.

Äidin koti tuntuu tyhjältä. Ja sitähän se onkin, vaikka huonekalut ja kaikki ovat vielä paikoillaan. Sieltä puuttuu se tunnelma, jonka äiti sai aikaan. Se, kun tietää olevansa tervetullut. Kun odottaa jo sisään astuessaan iloista tervehdystä ja hymyä. Kun tietää, että voisi kertoa mitä tahansa eikä äiti tuomitse.

Äidin hautajaisissa eräs sukulainen sanoi, että äiti ei koskaan tuominnut ketään. Se jäi mieleen, sillä sellainen äiti tosiaan oli. Hän halusi aina uskoa ihmisistä hyvää ja uskoi, että jokaiselle teolle on pohjimmiltaan olemassa joku hyvä syy. Silti hän ei ollut naiivi. Hän oli suojeleva äiti, joka ajatteli kaikessa minun ja siskoni etua. Hän ei olisi koskaan antanut kenenkään tehdä meille pahaa. Tahdon uskoa, että hän suojelee meitä vieläkin, vaikkakin ehkä jostain vähän kauempaa.

En ole käynyt haudallakaan pitkään aikaan. On minulla siitä vähän huono omatunto, mutta osaan muistella äitiä muutenkin. Ei minun tarvitse lähteä jonnekin pystyäkseni ajattelemaan äitiä, tai suremaan. Haluaisin kuitenkin, että äidin haudalla olisi nätin näköistä. Viimeksi kahlasin polviani myöten lumihangessa, nyt lumet ovat varmaan jo sulaneet. Voisin viedä kynttilän. Ja kukkia.

Kuulumisia

Taas vierähti kuukausi edellisestä kirjoituskerrasta. Olen reissannut ympäriinsä muutaman viikon, ensin luottamustehtävissä ja sitten ihan lomalla ja sitten taas luottamustehtävissä. Siksi kirjoittaminen on jäänyt, vaikka välillä olisi kyllä tehnyt mieli karistaa kaikki muut ajatukset ja purkaa hetken aikaa mieltä tänne.

Otimme J:n kanssa irtioton arjesta ja lähdimme pariksi viikoksi lämpimään lomamatkalle. Se tuli tarpeeseen, ja pääsi ihan oikeasti nollaamaan ajatuksia kaukana arjen kiireistä. Ironista siinä on se, ettei matkaan olisi ollut varaa ilman äidin vakuutuksesta tulleita rahoja. Saan siis kiittää äitiä lomasta, vaikka tietysti olisin jättänyt loman väliin ja pitänyt äidin luonamme, jos sellainen olisi ollut mahdollista. Eipä annettu sellaista vaihtoehtoa.

Äidin poismenosta tuli matkamme aikana kuluneeksi puoli vuotta. En voi uskoa, että näin monta kuukautta on jo mennyt. Välillä helpottaa, mutta taidan vieläkin odotella totuuden valkenemista ihan kunnolla. Toisinaan käy edelleen niin, että tapahtuu jotakin erityisen mukavaa, ja ensimmäisenä mielessä käy sadasosasekunnin ajan "pitää kertoa äidille" ennen kuin muistan taas, etten voi tehdä sitä. Reissussa se konkretisoitui taas: kun mietin, kenelle täytyy muistaa lähettää kortti, tuli todella tyhjä olo. Äidin osoite onkin jäänyt siitä listasta pois. Näin mielessäni äidin jääkaapin oven, joka oli täynnä magneetein kiinnitettyjä postikortteja. Nyt siinä on vain tyhjä jääkaappi ja valkoinen ovi. Kukaan ei ole vastaanottamassa korttia ja kiinnittämässä sitä muiden korttien viereen.

Ikävintä matkassa kuitenkin oli se, että sain jonkun vatsapöpön ja jouduin sairaalaan. Tai ei se pöpö, vaan se sairaala. Jo itse sairaalamiljöö muistutti syksyn tapahtumista, mutta lisäksi huoneeni oli täysin samanlainen kuin se, jossa äiti vietti viimeiset viikkonsa. Pohjaratkaisu oli sama, huonekalut olivat samoilla paikoilla ja minä tallustelin tippatelineen kanssa samalla lailla kuin äiti silloin, kun hän jaksoi vielä kävellä. J oli luonani päivät, mutta yöksi hän lähti hotellille nukkumaan ja silloin minulla oli aikaa miettiä ja muistella kaikkea. Silloin olo oli aika kurja. Myös J sanoi jälkeenpäin, että se ympäristö muistutti vähän liiankin elävästi kaikesta, mitä olemme käyneet läpi.

Taloasia on nyt hoidettu. Äidin vanhemmat halusivat siis ostaa talon takaisin itselleen, ja me myimme sen heille enemmän kuin mielellämme. Kaikki paperihommat on tehty ja omistusoikeus on virallisesti siirtynyt meiltä pois. Olo on todella huojentunut, mutta tuntui kyllä vaikealta istua pankissa isovanhempien kanssa. Taas yksi tilanne, joka kiteytti kaiken. Minä ja siskoni toisella puolella, isovanhempani toisella puolella. Äiti puuttui välistä.

Ehkä tämä tästä, vielä jossain vaiheessa. Välillä on niin vaikeaa, ja sitten olo on taas jopa keveä. Tällä viikolla pitäisi mennä käymään äidin työpaikalla ihan omiin opintoihini liittyen. Saa nähdä, mitä siitä tulee. En jaksaisi puhua äidistä kenenkään kanssa, koska pitäisi olla skarppina ja asiallisena tekemässä tutkimusta. Pelkään, että tunteet nousevat pintaan eivätkä enää mene piiloon, jos joku ottaa äidin puheeksi. Ja lisäksi aiheutan ehkä muutaman sydämentykytyksen äidin työtovereille, kun ajan pihaan äidin entisellä autolla. Tekisi oikeastaan mieli perua koko juttu, mutta tämä on pakko tehdä, jos aion saada graduni joskus valmiiksi. Voi äh.