Vaikka arki sujuukin ilman sen kummempia ongelmia, on paljon sellaisia asioita joista tulee vaikea olo. Kun ihmiset eivät välttämättä hoksaa, että jokin asia muistuttaa minua äidistä. Kun jokin arkipäiväinen puheenaihe vie ajatukseni surullisiin asioihin, eikä puhekumppani tiedä sitä. Kun joku ottaa äidin puheeksi yllättäen, enkä ole lainkaan osannut odottaa sellaista. Kun en millään haluaisi puhua äidin kuolemasta, mutta toinen vaan puhuu ja puhuu. Enkä minä osaa sanoa ääneen, että lopeta.
Joskus olo on vain kiusaantunut. Suru ei ehdi mukaan, mutta olen silti jotenkin vaivaantunut. Silloin voi yrittää vaihtaa puheenaihetta tai sivuuttaa koko asian. Tai esittää, ettei se arkipäiväinen puheenaihe herättänyt mitään muistoja. On kuitenkin vaikeaa yrittää ulospäin näyttää tavalliselta, kun sisäisesti tuntuu samalta kuin rehtorin puhuttelussa.
Toisinaan suru on odotellut nurkan takana jo valmiiksi, ja syöksyy heti esiin huomatessaan tilaisuutensa tulleen. Siihen ei välttämättä tarvita paljon. Viimeksi riitti se, että lähipiirin lähipiiriin kuuluva henkilö, jota en ollut nähnyt äidin kuoleman jälkeen, tuli halaamaan ja sanoi "otan osaa". Kyyneleet ryntäävät silmiin sekunnin murto-osassa, ja sitten onkin jo kiire räpytellä. Itku ei tietenkään ole kielletty asia, mutta aina ei jaksa sitä ketjureaktiota, joka siitä seuraa. Muut läsnäolijat huomaavat, että nyt tuli paha mieli, ja haluavat lohduttaa. Tulevat halaamaan - lisää itkua - kysymyksiä satelee - lisää itkua - lohduttavia sanoja - lisää itkua. Hyväähän sillä tarkoitetaan, mutta ei minua välttämättä huvita käydä surua siinä tilanteessa sen enempää läpi. Siksi joskus on helpointa kääntää katse hetkeksi, räpytellä kyyneleet pois ja vaihtaa puheenaihetta.
Suru on aina hyvin henkilökohtainen asia, ja siksi se vaatii melkoista tunneälyä ja tahdikkuutta muilta ihmisiltä. Toivottavasti pystyn pitämään tämän mielessäni myös tulevaisuudessa. Sanojaan ei tarvitse varoa, mutta välillä on hyvä pysähtyä kuulostelemaan, pitäisikö sittenkin puhua vaikka harakoista tai mäenlaskusta.
Olen itse monesti ollut tällaisen lähipiirisi tuttavan asemassa. Pyrin nykyään aina miettimään tuonko mitenkään surullista asiaa esiin. Kuitenkin on vaikeaa, kun ihmistä ei kuitenkaan tunne kunnolla, että miten hän suhtautuu jos asiaa ei otakaan esiin. Nimittäin olen kerran jättänyt tutulle sanomatta ottavani osaa ja hän jälkeenpäin sanoi kaverilleni, että loukkaantui tästä. En itse pidä sitä sellaisena, että siitä tulisi loukkaantua mikäli joku ei osanottojaan esitä tai ota kuolemaa esille ollenkaan. Mutta kun ei aina ihmisistä voi tietää... Hankalaa tämä, mutta tunnustelemalla pyritään eteenpäin :)
VastaaPoistaMinua jotenkin pelottaa juuri nuo kohtaamiset, joita tulee olemaan paljon... Aina ei ehkä jaksaisi surra ja itkeä, puhua asiasta... Vaikeita asioitahan nämä ovat kaikille -mutta kuten edellä sanottu "tunnustelemalla pyritään eteenpäin".
VastaaPoistaMeidän taistelussa on käynnissä loppuhetket. Äitikulta tajuton ja kipulääkitys menee suoneen. Niin hirveää kuin onkin äidistä luopua, niin toivon, että tämä olisi jo ohi. Ihan kaikkien kannalta. Kirjoitan sähköpostia kun ehdin/ jaksan... Terv. Iina
surfie: Sinäpä sen sanoit, ihmisistä ei voi tietää. Asia on juurikin noin, joku saattaa loukkaantua sellaisesta, jota joku toinen ei pidä minään. Tunnusteleminen on aina hyvä keino. :) En minäkään ole loukkaantunut, jos joku ei muista/huomaa ilmaista osanottoaan. Toisinaan se voi tuntua myös helpotukselta, kun ei ole pakko ottaa kipeää asiaa esille millään tavalla.
VastaaPoistaIina: Vähän pelkäsinkin jotain tämän suuntaista... Voihan itku. Onneksi kipulääkityksellä voidaan huolehtia, ettei äitikultasi kärsi. Muistan, kuinka raastavia viimeiset ajat olivat. Ei rakasta ihmistä pysty katselemaan niin heikossa kunnossa kovin pitkään, vaan väkisinkin alkaa toivoa, että se kauheus loppuisi. Toivon paljon voimia sinulle, isällesi, koko perheellesi. Sekä suruun että niihin edessä oleviin kohtaamisiin. Muista, että itselle saa antaa aikaa ja tilaa suremiseen, ja suru saa näkyä. Aina ei ole pakko jaksaa. Iso halaus sinulle.