Puhumisen vaikeudesta

Viimeksi pohdiskelin sitä, ettei aina kannata ottaa kipeää asiaa puheeksi läheisensä menettäneen kanssa. Minua mietityttää kuitenkin myös se toinen puoli eli ne, jotka eivät useinkaan osoita tukeaan edes pienellä eleellä.

Edellisen tekstin kommenteissa oli puhetta siitä, miten eri tavoin ihmiset suhtautuvat osanoton sanomatta jättämiseen. Jos ei vaikka ymmärrä tai osaa sanoa surevalle osanottoa ääneen. Minä en loukkaannu, vaikka joku tuttava tai tutuntuttu ei millään tavalla mainitsisi koko asiaa. Sen sijaan minua vähän harmittaa ystävät ja kaverit, joiden suhtautuminen on kieltämättä vähän yllättänyt.

Minulla on muutama melko läheinen opiskelukaveri, joiden kanssa olemme viime vuosien aikana monta kertaa nauraneet kippurassa, jutelleet henkeviä ja viettäneet paljon aikaa yhdessä. He olivat paikalla, kun viime toukokuun alussa purskahdin itkuun kesken ruokailun ja kerroin olevani todella huolissani äidistä. Se oli magneettikuvausta edeltävä päivä. Äidin poismenosta kerroin heille heti seuraavana maanantaina; pakotin itseni luennolle, jotta sain kerrottua tapahtuneesta kavereilleni mahdollisimman pian. Sain osakseni paljon halauksia ja myötätunnon kyyneliä ja olin liikuttunut saamastani tuesta.

Sen päivän jälkeen emme kuitenkaan ole äidistä puhuneet. Kukaan ei ole tullut kysymään, kuinka voin. Enkä minä osaa mennä noin vain yhtäkkiä kertomaan tuntemuksistani heille, kun tapaamme vaikkapa luentotauolla. En tarkoita, että minua pitäisi kauheasti sääliä tai paapoa, tai että joka päivä pitäisi kysellä että millainen olo tänään on. Ei, sellainen alkaisi vain ahdistaa. Mutta kun ei kertaakaan. Kun näemme, kysymys "mitä kuuluu" esitetään niin ylipirteästi ja iloisesti hymyillen, että rivien välistä tulee väkisinkin luettua ajatus: älä vaan kerro mitään ikävää.

En sano, että olisin joutunut kamppailemaan suruni kanssa enemmän, kun niin moni ystävä ja kaveri on ottanut etäisyyttä. Olen selviytynyt ihan hyvin, ja asioiden pohtiminen joko yksin tai J:n kanssa on auttanut minua kovasti eteenpäin. Aloin miettiä tätä koko kuviota enemmän vasta muutamia päiviä sitten, kun näin pitkästä aikaa erästä kaveriani. Emme ole olleet varsinaisesti yhteydessä pariin vuoteen, mutta heti kun näimme, hän halasi minua pitkään ja kysyi, miten voin. Silloin huomasin, etten ole kuullut tuota kysymystä kovinkaan monta kertaa kuluneiden kuukausien aikana.

Miksi ihmiset sitten sivuuttavat ikävät asiat niin helposti ja ikään kuin jättäytyvät tilanteen ulkopuolelle? Luulisin, että kaikki johtuu vain siitä, ettei surua ja surevaa ihmistä osata kohdata. Miten osaisikaan, jos ei ole kokenut mitään sellaista. Kun kerroin ajatuksistani J:lle, hän totesikin: "Sitten jos jollekin käy samalla tavalla, sinä ainakin tiedät, mitä tehdä". Luultavasti näin on, mutta jokaisen suru on erilainen enkä voi olettaa, että minun kokemani suru auttaisi ymmärtämään jonkun toisen surua täydellisesti.

En koe olevani varsinaisesti loukkaantunut kavereilleni, mutta toki heidän käytöksensä ihmetyttää. Ymmärrän, että tällaisesta asiasta on vaikea puhua, kun se on minulle itsellenikin vaikeaa. Tai sitten kaverini ovat hyvin hyvin tarkkoja ja varovaisia ja noudattavat samaa periaatetta, josta kirjoitin viime kerralla: ei välttämättä kannata ottaa kipeää asiaa puheeksi, koska sureva ihminen ei ehkä itsekään halua puhua siitä. Kuka tietää. Ja tietenkin on paljon fiksumpaa pohtia tätä kaikkea täällä blogissa sen sijaan, että puhuisin kavereilleni suoraan...

Aina ei huvita puhua.

Vaikka arki sujuukin ilman sen kummempia ongelmia, on paljon sellaisia asioita joista tulee vaikea olo. Kun ihmiset eivät välttämättä hoksaa, että jokin asia muistuttaa minua äidistä. Kun jokin arkipäiväinen puheenaihe vie ajatukseni surullisiin asioihin, eikä puhekumppani tiedä sitä. Kun joku ottaa äidin puheeksi yllättäen, enkä ole lainkaan osannut odottaa sellaista. Kun en millään haluaisi puhua äidin kuolemasta, mutta toinen vaan puhuu ja puhuu. Enkä minä osaa sanoa ääneen, että lopeta.

Joskus olo on vain kiusaantunut. Suru ei ehdi mukaan, mutta olen silti jotenkin vaivaantunut. Silloin voi yrittää vaihtaa puheenaihetta tai sivuuttaa koko asian. Tai esittää, ettei se arkipäiväinen puheenaihe herättänyt mitään muistoja. On kuitenkin vaikeaa yrittää ulospäin näyttää tavalliselta, kun sisäisesti tuntuu samalta kuin rehtorin puhuttelussa.

Toisinaan suru on odotellut nurkan takana jo valmiiksi, ja syöksyy heti esiin huomatessaan tilaisuutensa tulleen. Siihen ei välttämättä tarvita paljon. Viimeksi riitti se, että lähipiirin lähipiiriin kuuluva henkilö, jota en ollut nähnyt äidin kuoleman jälkeen, tuli halaamaan ja sanoi "otan osaa". Kyyneleet ryntäävät silmiin sekunnin murto-osassa, ja sitten onkin jo kiire räpytellä. Itku ei tietenkään ole kielletty asia, mutta aina ei jaksa sitä ketjureaktiota, joka siitä seuraa. Muut läsnäolijat huomaavat, että nyt tuli paha mieli, ja haluavat lohduttaa. Tulevat halaamaan - lisää itkua - kysymyksiä satelee - lisää itkua - lohduttavia sanoja - lisää itkua. Hyväähän sillä tarkoitetaan, mutta ei minua välttämättä huvita käydä surua siinä tilanteessa sen enempää läpi. Siksi joskus on helpointa kääntää katse hetkeksi, räpytellä kyyneleet pois ja vaihtaa puheenaihetta.

Suru on aina hyvin henkilökohtainen asia, ja siksi se vaatii melkoista tunneälyä ja tahdikkuutta muilta ihmisiltä. Toivottavasti pystyn pitämään tämän mielessäni myös tulevaisuudessa. Sanojaan ei tarvitse varoa, mutta välillä on hyvä pysähtyä kuulostelemaan, pitäisikö sittenkin puhua vaikka harakoista tai mäenlaskusta.