Tämä talo on tyhjempi nyt.

Ei ole oikein tehnyt mieli kirjoittaa vähään aikaan. Tuntui, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Sitten aloin miettiä, että onhan tässä tapahtunut aika paljonkin. Jotain kerrottavaakin siis on.

En ole itkenyt äitiä kovinkaan paljon viime aikoina. Välillä surettaa, mutta ei itkuun asti. Paitsi viikonloppuna. Kävimme tapaamassa muutamaa kaveria eräässä "paikallisessa", jossa sai laulaa myös karaokea. Olin jo valmiiksi aika väsynyt eikä ilta ollut mennyt siksi kovinkaan hyvin. Melkein heti sisään päästyämme joku nainen alkoi laulaa juuri sitä kappaletta, jonka siskoni ystävä lauloi kirkossa äidin hautajaisissa. Tuntui kuin joku olisi lyönyt avokämmenellä kasvoihin, ja muistikuvat vyöryivät taas mieleen. Pakenin vessaan ja kokosin itseni, mutta kovin korkealle ei tunnelma sinä iltana enää noussut. Kappale on kaunis, mutta en varmaan enää koskaan pysty kuuntelemaan sitä itkemättä.

Äidin talon kohtalo on ollut melkoinen murheenkryyni. Nyt sekin asia alkaa olla selvä, ja vieläpä mahdollisimman helpolla tavalla. Tapasimme viime viikolla siskoni kanssa kiinteistönvälittäjän ja sovimme, että talo laitetaan myyntiin. Samana iltana kävimme tapaamassa äidin vanhempia, jotka ovat tietysti olleet hiukan huolissaan vanhan kotitalonsa kohtalosta (en muista, minkä verran olen kertonut, mutta talo on siis isovanhempieni 1950-luvulla rakentama ja äitini lapsuudenkoti, jonka äiti sitten osti itselleen muutama vuosi sitten, kun isovanhempani eivät enää jaksaneet asua siinä). Juttelimme pitkän tovin ja he sanoivat, että ostaisivat talon takaisin itselleen, jos olisivat paremmassa kunnossa. He molemmat ovat kyllä ikäisikseen todella hyväkuntoisia ja täysin järjissään.

Parin päivän päästä isovanhempamme olivat ilmestyneet siskoni ovelle ja sanoneet haluavansa ostaa talon. Koko asia oli kuulemma mietityttänyt heitä niin paljon, etteivät he olleet saaneet edes nukutuksi. Eivät kuulemma halua, että joku ventovieras muuttaa heidän vanhaan kotiinsa. Voin vain kuvitella, kuinka paljon muistoja siihen taloon heillä liittyy. Meillä ei ollut tietenkään mitään sitä vastaan, että talo menisi takaisin heidän nimiinsä. Sovimme, että soitan välittäjälle ja kysyn, miten asian voi hoitaa (kun paperitkin oli jo tehty). Tällaisissa tilanteissahan voi joutua maksamaan välitystoimistolle aika suuriakin summia.

Kun soitin välittäjälle ja kerroin muuttuneesta tilanteesta, hän tuntui olevan heti kärryillä. Kysyin, kuinka tässä nyt toimitaan, ja vastaus pudotti minut melkein tuolilta: "ei mitään, revitään paperit ja se on sillä selvä". Mitä ihmettä?! Kiinteistönvälittäjät mielletään usein rahanahneiksi ja häikäilemättömiksi huijareiksi, jotka ottavat jokaisen euron, joka irti lähtee. Ja tämä uskomaton ihminen sanoo, että ei tässä mitään. Mieletöntä.

Koko kevät näyttää nyt hurjan paljon valoisammalta. Ei myyntihässäkkää, ei paperisotaa (paitsi kauppakirja meidän ja isovanhempiemme välillä), ei pelkoa "myyjän vastuusta", koska isovanhempamme tasan tarkkaan tietävät, mitä ovat ostamassa. Meidän ei tarvitse edes tyhjentää taloa äidin tavaroista, vaan kaikki saa jäädä paikoilleen. Äidin vanhemmat eivät aio muuttaa takaisin taloon, joten mitään ei tarvitse alkaa raivata muiden tavaroiden tieltä pois.

Eihän tässä mikään hirveästi muutu. Paitsi se, että me emme siskoni kanssa enää ole päävastuussa talosta. Voimme kaikessa rauhassa muuttaa muualle, jos opinnot tai työt niin vaativat, eikä meidän tarvitse kantaa huolta mökistä, jonka ylläpito kuuluisi meille. Saamme reilusti lisäaikaa äidin tavaroiden läpikäynnille, kaikkea ei tarvitse pakata laatikoihin nyt. Olo on niin huojentunut kuin voi olla.

Olen aina halunnut ja yrittänyt uskoa siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Äiti uskoi niin, ja niin uskon minäkin. Tämä taloasia on taas yksi osoitus siitä, että niin todellakin on. Vaikeuksien kautta voittoon, vai miten se meni.

Nyt on aika hyvä olla.