Kohtalotoveri lehdessä

Pakollinen blogitauko pidetty. Olin melkein koko viime viikon reissussa luottamustehtävääni liittyen ja aikataulu oli niin tiukka, että hyvä että sähköpostit ehdin välillä tarkistaa. Sainpahan reilusti muuta ajateltavaa kaiken stressin keskelle. Ajatukset tosin palasivat aika nopeasti vanhoihin uomiinsa, kun kotona huomasin, että äidin muistokirjoitus oli ilmestynyt ammattilehdessä.

Sunnuntaina ostin junalukemiseksi uusimman Kodin kuvalehden, tasan yhdestä syystä. Kannessa luki: "Valvoin äidin vierellä loppuun asti, sivu 20". Artikkelissa eräs kolmekymppinen nainen kertoo äitinsä syövästä ja siitä, miten äidin sairaus ja kuolema häneen ovat vaikuttaneet. Pystyn samastumaan niin moneen jutussa mainittuun asiaan tai tilanteeseen, että se tuntuu ihan uskomattomalta.

"Äidiltä oli löytynyt vatsasyöpä. Se oli levinnyt jo niin laajalle, ettei sitä enää voinut leikata. Äidin peruskunto oli romahtanut niin huonoksi, ettei sytostaatteja olisi voitu antaa, eivätkä ne olisi enää edes auttaneet." Uskallan väittää, että tiedän ainakin suunnilleen, mitä tuossa tilanteessa on äidin ja tyttären mielessä liikkunut. Suurta epätoivoa, suuttumusta ja loputonta surua. Miksi näin piti käydä juuri meille?

Nainen kertoo istuneensa lääkärin vastaanotolla kuuntelemassa lääkärin tuomiota: mitään ei ole tehtävissä. Ei sellaiseen voi varautua. Mielessä pyörii, että miten niin muka ei voida tehdä mitään? Nykyajan huippulääketieteessä? Onhan pakko olla jokin apukeino! Mutta ei. "Minusta tuntui, että seuraan jonkun toisen elämää ulkopuolelta". Juuri siltä minustakin tuntui, kun istuin äidin vieressä lääkärin juttusilla. Jotenkin siinä vaan irrottaa itsensä koko tilanteesta, kaikki tuntuu vieraalta - emme me oikeasti ole näitä ihmisiä, tämä ei koske meitä, tuo ei ole minun äitini enkä minä ole tässä.

Nainen kertoo, että noin viikkoa ennen kuolemaansa äiti näytti alkavan antaa periksi ja fyysinen romahdus alkoi. "Se riittämättömyyden tunne on sanoinkuvaamaton: kun toisella on koko ajan huono olla, vaikka tuntuu että kaikki keinot on käytetty eikä enää voi muuta kuin olla läsnä ja antaa lääkettä." Tässä kohdassa minun oli pysähdyttävä ja luettava lause uudelleen ja uudelleen. Niin totta, niin tuttua. Oli niin kamalaa seurata vierestä äidin pahaa oloa, kun ei voinut mitenkään olla avuksi. Niin kauan kuin vain jaksoi, äiti yritti peitellä pahaa oloaan ja vakuutella, että ihan hyvin menee.

Artikkelissa nainen kertoo myös tuntemuksistaan äidin kuoleman jälkeen. Se osa kolahti minuun vielä kovempaa. Niin monet asiat olivat kuin suoraan omista ajatuksistani. "Näin pitkään unia siitä, että äiti oli kuolemaisillaan. Elin ne hetket uudestaan ja uudestaan. Minun oli vaikea nukkua. Kaikkein vaikeinta oli hyväksyä se, että jouduin luopumaan äidistä ja hän joutui luopumaan elämästä." Olen itsekin pyörinyt sängyssä niin monena iltana ja yönä, ja mielessäni on pyörinyt kuvia äidistä juuri ennen poismenoa. Uudestaan ja uudestaan. Äidin kasvojen ilme sillä hetkellä, kun elämä pakeni hänestä. Se kuori, joka jäi jäljelle. Ne ovat surullisia ja jopa vähän pelottavia kuvia. Silti kaikkein vaikeinta tosiaan on ajatella, mitä kaikkea me menetimme äidin poismenon myötä ja mistä kaikesta äiti itse jäi paitsi.

"Jossain vaiheessa aloin laskea, että nyt on mennyt päivä, viikko, kun en ole itkenyt. Ajattelin, että tämä on varmaan sitä toipumista". Tätä samaahan minäkin olen blogissani pohtinut. Mietin vaan vieläkin, että olenkohan selviytynyt näinkin pitkälle jotenkin kummallisen nopeasti. Välillä tulee mieleen, että eikö minussa olekaan tarpeeksi surua, kun olo on näin paljon parempi jo nyt. Enkö välittänyt äidistä "tarpeeksi", kun olen pystynyt jatkamaan elämääni näin pian? Toisaalta tiedän, että juuri tavallinen elämä on se henkireikä, josta saan voimaa jatkaa eteenpäin. Sitä äitikin olisi halunnut.

Me kaikki käsittelemme surua eri tavoin. Minä pysähdyin vähäksi aikaa ja jatkoin sitten pienin askelin eteenpäin. En väitä, että olisin suruni surrut ja käsitellyt äidin kuoleman kokonaan. En todellakaan, siihen on vielä hyvin pitkä matka. Itken äitiä vielä lukemattomia kertoja, ja paha mieli tulee aina, kun joudun puhumaan hänestä. Minulla ei ole kiire suruni kanssa. En silti pysty jäämään paikoilleni; perusluonteeni on sen verran tarmokas ja elämäniloinen. Kuljetan surua mukanani, pakkaan sen reissuun lähtiessäni sydämeni matkalaukkuun enkä yritä väkisin unohtaa sitä. Joskus se pysyttelee taka-alalla, mutta välillä sille pitää antaa enemmän aikaa ja huomiota. Silloin vetäydyn omiin oloihini ja kuuntelen surua niin kauan kuin siltä tuntuu. Sitten on taas helpompi vähän aikaa porskuttaa eteenpäin.