Helmikuun loppu. Uskomatonta, miten nopeasti aika kuluu. Äidin poismenosta on pian jo puoli vuotta. Suru on muuttunut kuukausien aikana monta kertaa ja monella tavalla. Välillä pää on aivan pyörällä kaikesta surun ja ikävän sekamelskasta, joskus taas olo on hyvinkin rauhallinen ja toisinaan jopa onnellinen kaikesta hyvästä, mitä elämässäni tällä hetkellä on.
Olen taas viettänyt viime viikot melko kiireistä elämää. Luottamustehtäväni vievät minua tasaisin väliajoin eri puolille Suomea. Saan viettää aikaa samanhenkisten ihmisten seurassa, ja kaikki tämä on ollut yksi suurimpia tukipilareitani ja henkireikiä kuluneiden kuukausien aikana. Olen saanut ajatuksia sopivasti muualle, mutta myös surulle on jäänyt mielestäni riittävästi aikaa. En tiedä, olisinko selviytynyt näin hyvin pelkästään kotisohvalla.
Aikaa on kulunut, ja kuten sanoin, suru on muuttunut. Äidistä puhuminen on yhä todella vaikeaa, enkä kovin mielelläni teekään sitä kenen kanssa tahansa. En halua hakemalla hakea itselleni pahaa mieltä, ja moni asia on sen verran kipeä, ettei niistä tee mieli jutella kuin ihan lähimpien ihmisten kanssa. Ja silloinkin itkettää. Tuntuu hyvältä ajatella kaikkia hyviä muistoja äidistä, mutta sitäkin enemmän sattuu muistella niitä huonoja hetkiä. Myös tulevaisuuden ajatteleminen on kipeä paikka: kaikkia suunnitelmia varjostaa tieto siitä, ettei äiti ole mukana.
Parin viime viikon aikana olen huomannut monissa kiperissä tai ihan arkisissakin tilanteissa ajattelevani ensimmäisenä, että täytyy varmaan soittaa äidille - kunnes sadasosasekunnin päästä tajuan, että en voi. Se kirpaisee aika kovaa. En tiedä, miksi tämä on yleistynyt viime aikoina. Olenko jollakin tavalla etääntynyt äidin kuolemasta tai surustani? Ehkä minun täytyy ottaa taas vähän enemmän aikaa itselleni ja ajatuksilleni, unohtaa deadlinet ja muut hetkeksi. Käydä äidin haudalla. Surra.
No niin. Tulihan ne kyyneleetkin taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti