Helmikuun loppu. Uskomatonta, miten nopeasti aika kuluu. Äidin poismenosta on pian jo puoli vuotta. Suru on muuttunut kuukausien aikana monta kertaa ja monella tavalla. Välillä pää on aivan pyörällä kaikesta surun ja ikävän sekamelskasta, joskus taas olo on hyvinkin rauhallinen ja toisinaan jopa onnellinen kaikesta hyvästä, mitä elämässäni tällä hetkellä on.
Olen taas viettänyt viime viikot melko kiireistä elämää. Luottamustehtäväni vievät minua tasaisin väliajoin eri puolille Suomea. Saan viettää aikaa samanhenkisten ihmisten seurassa, ja kaikki tämä on ollut yksi suurimpia tukipilareitani ja henkireikiä kuluneiden kuukausien aikana. Olen saanut ajatuksia sopivasti muualle, mutta myös surulle on jäänyt mielestäni riittävästi aikaa. En tiedä, olisinko selviytynyt näin hyvin pelkästään kotisohvalla.
Aikaa on kulunut, ja kuten sanoin, suru on muuttunut. Äidistä puhuminen on yhä todella vaikeaa, enkä kovin mielelläni teekään sitä kenen kanssa tahansa. En halua hakemalla hakea itselleni pahaa mieltä, ja moni asia on sen verran kipeä, ettei niistä tee mieli jutella kuin ihan lähimpien ihmisten kanssa. Ja silloinkin itkettää. Tuntuu hyvältä ajatella kaikkia hyviä muistoja äidistä, mutta sitäkin enemmän sattuu muistella niitä huonoja hetkiä. Myös tulevaisuuden ajatteleminen on kipeä paikka: kaikkia suunnitelmia varjostaa tieto siitä, ettei äiti ole mukana.
Parin viime viikon aikana olen huomannut monissa kiperissä tai ihan arkisissakin tilanteissa ajattelevani ensimmäisenä, että täytyy varmaan soittaa äidille - kunnes sadasosasekunnin päästä tajuan, että en voi. Se kirpaisee aika kovaa. En tiedä, miksi tämä on yleistynyt viime aikoina. Olenko jollakin tavalla etääntynyt äidin kuolemasta tai surustani? Ehkä minun täytyy ottaa taas vähän enemmän aikaa itselleni ja ajatuksilleni, unohtaa deadlinet ja muut hetkeksi. Käydä äidin haudalla. Surra.
No niin. Tulihan ne kyyneleetkin taas.
maanantai 28. helmikuuta 2011
tiistai 15. helmikuuta 2011
Tämä talo on tyhjempi nyt.
Ei ole oikein tehnyt mieli kirjoittaa vähään aikaan. Tuntui, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Sitten aloin miettiä, että onhan tässä tapahtunut aika paljonkin. Jotain kerrottavaakin siis on.
En ole itkenyt äitiä kovinkaan paljon viime aikoina. Välillä surettaa, mutta ei itkuun asti. Paitsi viikonloppuna. Kävimme tapaamassa muutamaa kaveria eräässä "paikallisessa", jossa sai laulaa myös karaokea. Olin jo valmiiksi aika väsynyt eikä ilta ollut mennyt siksi kovinkaan hyvin. Melkein heti sisään päästyämme joku nainen alkoi laulaa juuri sitä kappaletta, jonka siskoni ystävä lauloi kirkossa äidin hautajaisissa. Tuntui kuin joku olisi lyönyt avokämmenellä kasvoihin, ja muistikuvat vyöryivät taas mieleen. Pakenin vessaan ja kokosin itseni, mutta kovin korkealle ei tunnelma sinä iltana enää noussut. Kappale on kaunis, mutta en varmaan enää koskaan pysty kuuntelemaan sitä itkemättä.
Äidin talon kohtalo on ollut melkoinen murheenkryyni. Nyt sekin asia alkaa olla selvä, ja vieläpä mahdollisimman helpolla tavalla. Tapasimme viime viikolla siskoni kanssa kiinteistönvälittäjän ja sovimme, että talo laitetaan myyntiin. Samana iltana kävimme tapaamassa äidin vanhempia, jotka ovat tietysti olleet hiukan huolissaan vanhan kotitalonsa kohtalosta (en muista, minkä verran olen kertonut, mutta talo on siis isovanhempieni 1950-luvulla rakentama ja äitini lapsuudenkoti, jonka äiti sitten osti itselleen muutama vuosi sitten, kun isovanhempani eivät enää jaksaneet asua siinä). Juttelimme pitkän tovin ja he sanoivat, että ostaisivat talon takaisin itselleen, jos olisivat paremmassa kunnossa. He molemmat ovat kyllä ikäisikseen todella hyväkuntoisia ja täysin järjissään.
Parin päivän päästä isovanhempamme olivat ilmestyneet siskoni ovelle ja sanoneet haluavansa ostaa talon. Koko asia oli kuulemma mietityttänyt heitä niin paljon, etteivät he olleet saaneet edes nukutuksi. Eivät kuulemma halua, että joku ventovieras muuttaa heidän vanhaan kotiinsa. Voin vain kuvitella, kuinka paljon muistoja siihen taloon heillä liittyy. Meillä ei ollut tietenkään mitään sitä vastaan, että talo menisi takaisin heidän nimiinsä. Sovimme, että soitan välittäjälle ja kysyn, miten asian voi hoitaa (kun paperitkin oli jo tehty). Tällaisissa tilanteissahan voi joutua maksamaan välitystoimistolle aika suuriakin summia.
Kun soitin välittäjälle ja kerroin muuttuneesta tilanteesta, hän tuntui olevan heti kärryillä. Kysyin, kuinka tässä nyt toimitaan, ja vastaus pudotti minut melkein tuolilta: "ei mitään, revitään paperit ja se on sillä selvä". Mitä ihmettä?! Kiinteistönvälittäjät mielletään usein rahanahneiksi ja häikäilemättömiksi huijareiksi, jotka ottavat jokaisen euron, joka irti lähtee. Ja tämä uskomaton ihminen sanoo, että ei tässä mitään. Mieletöntä.
Koko kevät näyttää nyt hurjan paljon valoisammalta. Ei myyntihässäkkää, ei paperisotaa (paitsi kauppakirja meidän ja isovanhempiemme välillä), ei pelkoa "myyjän vastuusta", koska isovanhempamme tasan tarkkaan tietävät, mitä ovat ostamassa. Meidän ei tarvitse edes tyhjentää taloa äidin tavaroista, vaan kaikki saa jäädä paikoilleen. Äidin vanhemmat eivät aio muuttaa takaisin taloon, joten mitään ei tarvitse alkaa raivata muiden tavaroiden tieltä pois.
Eihän tässä mikään hirveästi muutu. Paitsi se, että me emme siskoni kanssa enää ole päävastuussa talosta. Voimme kaikessa rauhassa muuttaa muualle, jos opinnot tai työt niin vaativat, eikä meidän tarvitse kantaa huolta mökistä, jonka ylläpito kuuluisi meille. Saamme reilusti lisäaikaa äidin tavaroiden läpikäynnille, kaikkea ei tarvitse pakata laatikoihin nyt. Olo on niin huojentunut kuin voi olla.
Olen aina halunnut ja yrittänyt uskoa siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Äiti uskoi niin, ja niin uskon minäkin. Tämä taloasia on taas yksi osoitus siitä, että niin todellakin on. Vaikeuksien kautta voittoon, vai miten se meni.
Nyt on aika hyvä olla.
En ole itkenyt äitiä kovinkaan paljon viime aikoina. Välillä surettaa, mutta ei itkuun asti. Paitsi viikonloppuna. Kävimme tapaamassa muutamaa kaveria eräässä "paikallisessa", jossa sai laulaa myös karaokea. Olin jo valmiiksi aika väsynyt eikä ilta ollut mennyt siksi kovinkaan hyvin. Melkein heti sisään päästyämme joku nainen alkoi laulaa juuri sitä kappaletta, jonka siskoni ystävä lauloi kirkossa äidin hautajaisissa. Tuntui kuin joku olisi lyönyt avokämmenellä kasvoihin, ja muistikuvat vyöryivät taas mieleen. Pakenin vessaan ja kokosin itseni, mutta kovin korkealle ei tunnelma sinä iltana enää noussut. Kappale on kaunis, mutta en varmaan enää koskaan pysty kuuntelemaan sitä itkemättä.
Äidin talon kohtalo on ollut melkoinen murheenkryyni. Nyt sekin asia alkaa olla selvä, ja vieläpä mahdollisimman helpolla tavalla. Tapasimme viime viikolla siskoni kanssa kiinteistönvälittäjän ja sovimme, että talo laitetaan myyntiin. Samana iltana kävimme tapaamassa äidin vanhempia, jotka ovat tietysti olleet hiukan huolissaan vanhan kotitalonsa kohtalosta (en muista, minkä verran olen kertonut, mutta talo on siis isovanhempieni 1950-luvulla rakentama ja äitini lapsuudenkoti, jonka äiti sitten osti itselleen muutama vuosi sitten, kun isovanhempani eivät enää jaksaneet asua siinä). Juttelimme pitkän tovin ja he sanoivat, että ostaisivat talon takaisin itselleen, jos olisivat paremmassa kunnossa. He molemmat ovat kyllä ikäisikseen todella hyväkuntoisia ja täysin järjissään.
Parin päivän päästä isovanhempamme olivat ilmestyneet siskoni ovelle ja sanoneet haluavansa ostaa talon. Koko asia oli kuulemma mietityttänyt heitä niin paljon, etteivät he olleet saaneet edes nukutuksi. Eivät kuulemma halua, että joku ventovieras muuttaa heidän vanhaan kotiinsa. Voin vain kuvitella, kuinka paljon muistoja siihen taloon heillä liittyy. Meillä ei ollut tietenkään mitään sitä vastaan, että talo menisi takaisin heidän nimiinsä. Sovimme, että soitan välittäjälle ja kysyn, miten asian voi hoitaa (kun paperitkin oli jo tehty). Tällaisissa tilanteissahan voi joutua maksamaan välitystoimistolle aika suuriakin summia.
Kun soitin välittäjälle ja kerroin muuttuneesta tilanteesta, hän tuntui olevan heti kärryillä. Kysyin, kuinka tässä nyt toimitaan, ja vastaus pudotti minut melkein tuolilta: "ei mitään, revitään paperit ja se on sillä selvä". Mitä ihmettä?! Kiinteistönvälittäjät mielletään usein rahanahneiksi ja häikäilemättömiksi huijareiksi, jotka ottavat jokaisen euron, joka irti lähtee. Ja tämä uskomaton ihminen sanoo, että ei tässä mitään. Mieletöntä.
Koko kevät näyttää nyt hurjan paljon valoisammalta. Ei myyntihässäkkää, ei paperisotaa (paitsi kauppakirja meidän ja isovanhempiemme välillä), ei pelkoa "myyjän vastuusta", koska isovanhempamme tasan tarkkaan tietävät, mitä ovat ostamassa. Meidän ei tarvitse edes tyhjentää taloa äidin tavaroista, vaan kaikki saa jäädä paikoilleen. Äidin vanhemmat eivät aio muuttaa takaisin taloon, joten mitään ei tarvitse alkaa raivata muiden tavaroiden tieltä pois.
Eihän tässä mikään hirveästi muutu. Paitsi se, että me emme siskoni kanssa enää ole päävastuussa talosta. Voimme kaikessa rauhassa muuttaa muualle, jos opinnot tai työt niin vaativat, eikä meidän tarvitse kantaa huolta mökistä, jonka ylläpito kuuluisi meille. Saamme reilusti lisäaikaa äidin tavaroiden läpikäynnille, kaikkea ei tarvitse pakata laatikoihin nyt. Olo on niin huojentunut kuin voi olla.
Olen aina halunnut ja yrittänyt uskoa siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Äiti uskoi niin, ja niin uskon minäkin. Tämä taloasia on taas yksi osoitus siitä, että niin todellakin on. Vaikeuksien kautta voittoon, vai miten se meni.
Nyt on aika hyvä olla.
tiistai 1. helmikuuta 2011
Kohtalotoveri lehdessä
Pakollinen blogitauko pidetty. Olin melkein koko viime viikon reissussa luottamustehtävääni liittyen ja aikataulu oli niin tiukka, että hyvä että sähköpostit ehdin välillä tarkistaa. Sainpahan reilusti muuta ajateltavaa kaiken stressin keskelle. Ajatukset tosin palasivat aika nopeasti vanhoihin uomiinsa, kun kotona huomasin, että äidin muistokirjoitus oli ilmestynyt ammattilehdessä.
Sunnuntaina ostin junalukemiseksi uusimman Kodin kuvalehden, tasan yhdestä syystä. Kannessa luki: "Valvoin äidin vierellä loppuun asti, sivu 20". Artikkelissa eräs kolmekymppinen nainen kertoo äitinsä syövästä ja siitä, miten äidin sairaus ja kuolema häneen ovat vaikuttaneet. Pystyn samastumaan niin moneen jutussa mainittuun asiaan tai tilanteeseen, että se tuntuu ihan uskomattomalta.
"Äidiltä oli löytynyt vatsasyöpä. Se oli levinnyt jo niin laajalle, ettei sitä enää voinut leikata. Äidin peruskunto oli romahtanut niin huonoksi, ettei sytostaatteja olisi voitu antaa, eivätkä ne olisi enää edes auttaneet." Uskallan väittää, että tiedän ainakin suunnilleen, mitä tuossa tilanteessa on äidin ja tyttären mielessä liikkunut. Suurta epätoivoa, suuttumusta ja loputonta surua. Miksi näin piti käydä juuri meille?
Nainen kertoo istuneensa lääkärin vastaanotolla kuuntelemassa lääkärin tuomiota: mitään ei ole tehtävissä. Ei sellaiseen voi varautua. Mielessä pyörii, että miten niin muka ei voida tehdä mitään? Nykyajan huippulääketieteessä? Onhan pakko olla jokin apukeino! Mutta ei. "Minusta tuntui, että seuraan jonkun toisen elämää ulkopuolelta". Juuri siltä minustakin tuntui, kun istuin äidin vieressä lääkärin juttusilla. Jotenkin siinä vaan irrottaa itsensä koko tilanteesta, kaikki tuntuu vieraalta - emme me oikeasti ole näitä ihmisiä, tämä ei koske meitä, tuo ei ole minun äitini enkä minä ole tässä.
Nainen kertoo, että noin viikkoa ennen kuolemaansa äiti näytti alkavan antaa periksi ja fyysinen romahdus alkoi. "Se riittämättömyyden tunne on sanoinkuvaamaton: kun toisella on koko ajan huono olla, vaikka tuntuu että kaikki keinot on käytetty eikä enää voi muuta kuin olla läsnä ja antaa lääkettä." Tässä kohdassa minun oli pysähdyttävä ja luettava lause uudelleen ja uudelleen. Niin totta, niin tuttua. Oli niin kamalaa seurata vierestä äidin pahaa oloa, kun ei voinut mitenkään olla avuksi. Niin kauan kuin vain jaksoi, äiti yritti peitellä pahaa oloaan ja vakuutella, että ihan hyvin menee.
Artikkelissa nainen kertoo myös tuntemuksistaan äidin kuoleman jälkeen. Se osa kolahti minuun vielä kovempaa. Niin monet asiat olivat kuin suoraan omista ajatuksistani. "Näin pitkään unia siitä, että äiti oli kuolemaisillaan. Elin ne hetket uudestaan ja uudestaan. Minun oli vaikea nukkua. Kaikkein vaikeinta oli hyväksyä se, että jouduin luopumaan äidistä ja hän joutui luopumaan elämästä." Olen itsekin pyörinyt sängyssä niin monena iltana ja yönä, ja mielessäni on pyörinyt kuvia äidistä juuri ennen poismenoa. Uudestaan ja uudestaan. Äidin kasvojen ilme sillä hetkellä, kun elämä pakeni hänestä. Se kuori, joka jäi jäljelle. Ne ovat surullisia ja jopa vähän pelottavia kuvia. Silti kaikkein vaikeinta tosiaan on ajatella, mitä kaikkea me menetimme äidin poismenon myötä ja mistä kaikesta äiti itse jäi paitsi.
"Jossain vaiheessa aloin laskea, että nyt on mennyt päivä, viikko, kun en ole itkenyt. Ajattelin, että tämä on varmaan sitä toipumista". Tätä samaahan minäkin olen blogissani pohtinut. Mietin vaan vieläkin, että olenkohan selviytynyt näinkin pitkälle jotenkin kummallisen nopeasti. Välillä tulee mieleen, että eikö minussa olekaan tarpeeksi surua, kun olo on näin paljon parempi jo nyt. Enkö välittänyt äidistä "tarpeeksi", kun olen pystynyt jatkamaan elämääni näin pian? Toisaalta tiedän, että juuri tavallinen elämä on se henkireikä, josta saan voimaa jatkaa eteenpäin. Sitä äitikin olisi halunnut.
Me kaikki käsittelemme surua eri tavoin. Minä pysähdyin vähäksi aikaa ja jatkoin sitten pienin askelin eteenpäin. En väitä, että olisin suruni surrut ja käsitellyt äidin kuoleman kokonaan. En todellakaan, siihen on vielä hyvin pitkä matka. Itken äitiä vielä lukemattomia kertoja, ja paha mieli tulee aina, kun joudun puhumaan hänestä. Minulla ei ole kiire suruni kanssa. En silti pysty jäämään paikoilleni; perusluonteeni on sen verran tarmokas ja elämäniloinen. Kuljetan surua mukanani, pakkaan sen reissuun lähtiessäni sydämeni matkalaukkuun enkä yritä väkisin unohtaa sitä. Joskus se pysyttelee taka-alalla, mutta välillä sille pitää antaa enemmän aikaa ja huomiota. Silloin vetäydyn omiin oloihini ja kuuntelen surua niin kauan kuin siltä tuntuu. Sitten on taas helpompi vähän aikaa porskuttaa eteenpäin.
Sunnuntaina ostin junalukemiseksi uusimman Kodin kuvalehden, tasan yhdestä syystä. Kannessa luki: "Valvoin äidin vierellä loppuun asti, sivu 20". Artikkelissa eräs kolmekymppinen nainen kertoo äitinsä syövästä ja siitä, miten äidin sairaus ja kuolema häneen ovat vaikuttaneet. Pystyn samastumaan niin moneen jutussa mainittuun asiaan tai tilanteeseen, että se tuntuu ihan uskomattomalta.
"Äidiltä oli löytynyt vatsasyöpä. Se oli levinnyt jo niin laajalle, ettei sitä enää voinut leikata. Äidin peruskunto oli romahtanut niin huonoksi, ettei sytostaatteja olisi voitu antaa, eivätkä ne olisi enää edes auttaneet." Uskallan väittää, että tiedän ainakin suunnilleen, mitä tuossa tilanteessa on äidin ja tyttären mielessä liikkunut. Suurta epätoivoa, suuttumusta ja loputonta surua. Miksi näin piti käydä juuri meille?
Nainen kertoo istuneensa lääkärin vastaanotolla kuuntelemassa lääkärin tuomiota: mitään ei ole tehtävissä. Ei sellaiseen voi varautua. Mielessä pyörii, että miten niin muka ei voida tehdä mitään? Nykyajan huippulääketieteessä? Onhan pakko olla jokin apukeino! Mutta ei. "Minusta tuntui, että seuraan jonkun toisen elämää ulkopuolelta". Juuri siltä minustakin tuntui, kun istuin äidin vieressä lääkärin juttusilla. Jotenkin siinä vaan irrottaa itsensä koko tilanteesta, kaikki tuntuu vieraalta - emme me oikeasti ole näitä ihmisiä, tämä ei koske meitä, tuo ei ole minun äitini enkä minä ole tässä.
Nainen kertoo, että noin viikkoa ennen kuolemaansa äiti näytti alkavan antaa periksi ja fyysinen romahdus alkoi. "Se riittämättömyyden tunne on sanoinkuvaamaton: kun toisella on koko ajan huono olla, vaikka tuntuu että kaikki keinot on käytetty eikä enää voi muuta kuin olla läsnä ja antaa lääkettä." Tässä kohdassa minun oli pysähdyttävä ja luettava lause uudelleen ja uudelleen. Niin totta, niin tuttua. Oli niin kamalaa seurata vierestä äidin pahaa oloa, kun ei voinut mitenkään olla avuksi. Niin kauan kuin vain jaksoi, äiti yritti peitellä pahaa oloaan ja vakuutella, että ihan hyvin menee.
Artikkelissa nainen kertoo myös tuntemuksistaan äidin kuoleman jälkeen. Se osa kolahti minuun vielä kovempaa. Niin monet asiat olivat kuin suoraan omista ajatuksistani. "Näin pitkään unia siitä, että äiti oli kuolemaisillaan. Elin ne hetket uudestaan ja uudestaan. Minun oli vaikea nukkua. Kaikkein vaikeinta oli hyväksyä se, että jouduin luopumaan äidistä ja hän joutui luopumaan elämästä." Olen itsekin pyörinyt sängyssä niin monena iltana ja yönä, ja mielessäni on pyörinyt kuvia äidistä juuri ennen poismenoa. Uudestaan ja uudestaan. Äidin kasvojen ilme sillä hetkellä, kun elämä pakeni hänestä. Se kuori, joka jäi jäljelle. Ne ovat surullisia ja jopa vähän pelottavia kuvia. Silti kaikkein vaikeinta tosiaan on ajatella, mitä kaikkea me menetimme äidin poismenon myötä ja mistä kaikesta äiti itse jäi paitsi.
"Jossain vaiheessa aloin laskea, että nyt on mennyt päivä, viikko, kun en ole itkenyt. Ajattelin, että tämä on varmaan sitä toipumista". Tätä samaahan minäkin olen blogissani pohtinut. Mietin vaan vieläkin, että olenkohan selviytynyt näinkin pitkälle jotenkin kummallisen nopeasti. Välillä tulee mieleen, että eikö minussa olekaan tarpeeksi surua, kun olo on näin paljon parempi jo nyt. Enkö välittänyt äidistä "tarpeeksi", kun olen pystynyt jatkamaan elämääni näin pian? Toisaalta tiedän, että juuri tavallinen elämä on se henkireikä, josta saan voimaa jatkaa eteenpäin. Sitä äitikin olisi halunnut.
Me kaikki käsittelemme surua eri tavoin. Minä pysähdyin vähäksi aikaa ja jatkoin sitten pienin askelin eteenpäin. En väitä, että olisin suruni surrut ja käsitellyt äidin kuoleman kokonaan. En todellakaan, siihen on vielä hyvin pitkä matka. Itken äitiä vielä lukemattomia kertoja, ja paha mieli tulee aina, kun joudun puhumaan hänestä. Minulla ei ole kiire suruni kanssa. En silti pysty jäämään paikoilleni; perusluonteeni on sen verran tarmokas ja elämäniloinen. Kuljetan surua mukanani, pakkaan sen reissuun lähtiessäni sydämeni matkalaukkuun enkä yritä väkisin unohtaa sitä. Joskus se pysyttelee taka-alalla, mutta välillä sille pitää antaa enemmän aikaa ja huomiota. Silloin vetäydyn omiin oloihini ja kuuntelen surua niin kauan kuin siltä tuntuu. Sitten on taas helpompi vähän aikaa porskuttaa eteenpäin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)