Uuden vuoden alkua

Tähän alkaneeseen vuoteen liittyy paljon toiveita, haaveita ja odotuksia. Ennen kaikkea toivo siitä, että vuodesta tulisi onnellisempi ja ilontäyteisempi kuin edellisestä. Vaikka viime vuoden aikana tapahtui paljon mukaviakin asioita, ne kaikki ovat jääneet huolen ja surun varjoon. Vuosi 2010 jää muistoihini varsinaisena elämän käännekohtana: äidin sairauden myötä moni muukin asia muuttui. Ajattelu ja yleensäkin suhtautuminen elämään on ollut erilaista siitä asti, kun eteemme lyötiin totuus siitä, kuinka hauras ihmiselämä onkaan. Toki minäkin edelleen osaan nalkuttaa olohuoneen lattialle jääneistä sukista tai valitella gradupaineita, eikä tonnin painoisten kauppakassien raahaaminen pipo silmillä paukkupakkasessa ole edelleenkään herkkua - näitä arkisia asioita. Mutta taustalla on kuitenkin tunne siitä, että minulla on joka tapauksessa kaikki aika hyvin.

Olenkohan koskaan itkenyt niin paljon kuin viime vuonna? Toki varmaan joskus ihan pienenä, mutta sen jälkeen. En usko. Muistan niin monia kertoja, kun olen maannut illalla peiton alla ja kastellut tyynyni kyynelillä, tai istunut sohvalla J:n kainalossa ja itkenyt hänelle sekä omaa että äidin pahaa oloa. Itku on jo vähentynyt, mutta suru säilyy yhä, rauhallisempana ja tyynempänä.

Tuntuu vieläkin omituiselta, että kaikki se huoli, tuska ja suru tiivistyi niin lyhyeen aikaan. Koko tapahtumien kirjon huomioiden olisi ihan hyvin voinut kulua ainakin vuosi, mutta meillä siihen meni noin puoli vuotta. Kaikki tapahtui liian nopeasti, kuten olen niin monta kertaa jo sanonut. Toisaalta tämä oli ehkä helppoa: nostan hattua kaikille, jotka jaksavat tsempata vuodesta toiseen hoitojen ja kontrollien sekä toivon ja epätoivon keskellä.

Vaikka aikaa olisikin ollut enemmän, olisiko se muuttanut mitään? En usko, että olisin ilman ennakkovaroitusta eli diagnoosia todella havahtunut siihen tosiasiaan, ettei äiti ehkä olekaan olemassa niin kauan kuin minä uskon ja toivon. Siihen asti olisin joka tapauksessa elänyt aivan kuten ennenkin. En olisi missään nimessä halunnut pitkittää äidin pahaa oloa, näinhän kuinka kipeä hän oli. Hetken lisäaikaa olisin toivonut diagnoosin ja vakavan vaiheen väliin, niin ettei äiti olisi ollut niin kipeä ja olisimme voineet vielä tehdä yhdessä asioita. Muutakin kuin istua sängyn laidalla puhumassa. Jälkiviisaus on helppoa, mutta sillä ei voita mitään muuta kuin entistä matalamman mielen. Minusta ei kuitenkaan tunnu, että jotakin jäi sanomatta, joten ehkä aikaa oli meille juuri sopivasti.

En vieläkään näe äitiä muistoissani muuten kuin sairaana, mutta siihen auttavat valokuvat. Nyt äiti katselee kirjahyllyn päältä sellaisena kuin oli pari vuotta sitten. Posket ovat punaiset, eivät yhtään keltaiset. Hiukset näyttävät kiiltäviltä ja silmissä näkyy tuttu valo. Äiti on terve.