Viime aikoina itkun määrä on vähentynyt huomattavasti verrattuna siihen, mitä se oli syksyllä. Joskus itketti joka päivä, sitten muutaman kerran viikossa. Nyt tahdiksi näyttää vakiintuneen kerran viikossa. Vaikka olisi miten hyvä mieli ja aurinkoinen olotila, kerran viikossa itkettää. Uutenavuotena itketti, kun huolen ja murheen vuosi 2010 vaihtui toivoa täynnä olevaan vuoteen 2011. Sen jälkeen oli taas monta päivää aika kevyt olo eikä suru päässyt valloilleen. Ehdin (taas kerran) ajatella, että onpa jännä kun ei ole itkettänyt pitkään aikaan.
Torstaina nukkumaan meneminen oli vaikeaa. Uni ei tullut, ja ajatukset laukkasivat ympäriinsä. Oli levoton olo, ja huomasin että paha mieli tekee tuloaan. Minua ei kuitenkaan itkettänyt, ja lopulta nukahdinkin. Perjantaina katsoin elokuvan Kattona tähtitaivas. Se kertoo nuoresta tytöstä, jonka äiti sairastaa syöpää. Aavistelin jo elokuvan alkaessa, että tämä ei tainnut olla hyvä idea, mutta tarina vei mukanaan enkä malttanut vaihtaa kanavaa. Elokuva oli koskettava, ja liippasi ehkä vähän turhankin läheltä. Itkin kuin vesiputous. Minun oli helppo samastua päähenkilön tuntemuksiin, ja liian paljon muistui taas mieleen. Vaikka elokuva loppui, olin koko loppuillan surullisella mielellä. Ikävöin äitiä ja muistin taas, kuinka moni asia on toisin äidin kuoltua.
Tänään kävimme siskon kanssa läpi hautajaiskuvia. Hautajaisista on sopivasti tasan kolme kuukautta. Aika on mennyt uskomattoman nopeasti. Kuvien katseleminen oli yllättävän helppoa, vaikka moni asia palautuikin elävästi mieleen. Muistin, kuinka pahalta tuntui katsella arkkua kirkossa ja ajatella, että tuolla on minun äitini. Kun kantajat lähtivät viemään arkkua kirkosta ulos, pelkäsin koko ajan että he pudottavat sen. Koko matkan haudalle saakka tuijotin äidin nimeä arkun päädyssä. Halusin päästä pois, mutta samaan aikaan en olisi halunnut luopua. Hautajaiset tarkoittivat lopullista luopumista, enkä minä ollut vielä valmis siihen.
Tähän saakka olen selviytynyt omasta mielestäni jopa yllättävän hyvin. Takapakkia on otettu monta kertaa, mutta elämä on silti kulkenut hiljalleen eteenpäin. Onneksi minulla on sisko ja J, joiden ansiosta oloni on turvallinen ja luottavainen. Minun ei tarvitse jäädä yksin. Rakkaiden ihmisten avulla myös omat jalat on saatu taas kantamaan, ja nyt löytyy jo energiaa suunnitella tulevaisuutta. Kipeitä kohtia on tietysti yhä paljon, ja surutyö jatkuu vielä pitkään. Silti tunnen olevani onnellinen. Vaikka välillä itkettääkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti