Eilen oli syntymäpäiväni. Aina ennen olen syntymäpäiväni aamuna herännyt puhelimen piippaukseen tekstiviestin merkiksi, tai sitten herätessäni puhelimessa on ollut odottamassa viesti. Onnitteluviesti äidiltä. Se oli jotain pysyvää ja varmaa, jokavuotinen "onnea rakkaalle tyttärelleni x-vuotispäivänä". Oli vähän tyhjä olo, kun viestiä ei enää tullutkaan. Taas yksi pieni asia, joka kertoo äidin olevan poissa.
Samanlaisia pieniä asioita tulee vastaan varmasti vielä monia. Sen sijaan, että voisin jutella äidin kanssa ja kertoa hänelle kaikkia muiden mielestä vähäpätöisiä juttuja opinnoista, gradusta, töistä tai vaikka naapurin haukkuvista koirista, voin vain katsella äidin valokuvaa, yrittää muistella yhteisiä hetkiämme ja kohdistaa ajatukset siihen, että äidillä on nyt hyvä olla.
Tuntuu jo vähän tyhmältä, kuinka pieniä asioita ajattelee ihan eri tavalla kuin ennen. Lapsena oli älyttömän hauskaa, kun joku leikki kuollutta ja häntä sitten kutiteltiin ja nauratettiin, yritettiin saada osoittamaan "elonmerkkejä". Enää ei paljon naurattaisi. Facebookin käyttö ärsyttää välillä ihan tosissaan, koska tuntuu ettei siellä osata tehdä muuta kuin valittaa. Joka toisen kaverin statuspäivitys on jotain valivali-asiaa, ihan turhista pikkuasioista. Joku päivittää tiedon joka ikisestä pikku flunssasta tai kivusta, toinen "vihaa" opettajiaan tai opiskelua yleensä, ja kolmas kokee muuten vaan tarvetta etsiä jatkuvasti vain niitä negatiivisia asioita elämästään. Ihan oikeasti, onko pakko?
Hyvää syntymäpäivää- näin myöhässä!
VastaaPoistaMeillä on hieman hankala tilanne äidin kanssa, ja odottelemme magneetteja jännittyneinä. Paljon asioita lähtee nyt tapahtumaan, ihan siitä lähtien, että äiti ja isä on saatava muutettua. Äidin jalat eivät toimi.
Luen, vaikken kommentoikaan.
Kirjoita itsellesi.
Näihin teksteihinon hyvä palata joskus paljonmyöhemmin, kun mietit tätä aikaa, näitä tuntemuksia.
Kirjoittaminen kannattaa aina
On helppo ymmärtää, että äitiä on ikävä <3
Hyvää syntymäpäivää, vaikkakin myöhässä.
VastaaPoistaMulla oli viimeksi synttärit silloin kun istuin isän luona sairaalassa viimeisiä päiviä. Täytin vielä pyöreitä ja facebookin seinä oli täynnä onnitteluja kun tulin sinä iltana kotiin (äidin luokse siis). Kirosin sitä, etten ollut ajatellut laittaa seinää piiloon niin ettei mokomia onnitteluviestejä olisi tullut, ne todella ärsyttivät silloin. Ja olen huomannut saman, facebookin statuspäivitykset ovat usein valitusta mitä pienimmistä asioista. Kaipa siihen joskus syyllistyy itsekin, ei sen puoleen.
Minä olen tykännyt kovasti lukea näitä sun tuntoja. Eli mielelläni käyn lukemassa jos jatkat.
intootje
Kiitos kommenteistanne (ja onnitteluista myös). Vaikka kirjoittelutahti harvenee, on kyllä varmaan ihan hyvä pitää tällainen paikka olemassa kirjottamista varten. Siksi en uskalla enkä edes halua lopettaa kokonaan, välillä kun näköjään tulee mieleen jotain "uuttakin". Blogin avulla on kyllä ollut helpompi jäsennellä omia tuntemuksia, ja välillä tekee hyvää käydä lueskelemassa vanhoja tekstejä. Ja onhan se mukava tietää, että joku muukin täällä joskus käy lueskelemassa - kohtalotovereita löytyy.
VastaaPoistaHirveästi voimia ja tsemppiä teille vintti, toivottavasti asiat järjestyvät niin hyvin kuin voivat.
Ja sinulle intootje, koita selviytyä välimatkan ja kaiken keskellä. Nyt ei ole enää kova pakkanen, mutta minäkään en ole pitkään aikaan käynyt äidin haudalla. Toivottavasti sinäkin pääsit/pääset käymään isäsi haudalla muutenkin kuin paukkupakkasessa.
p.s. Kyllä minäkin joskus valitan facebookissa tyhmiä asioita, nykyään kyllä harvemmin. Kummasti havahtuu kaikkeen tuollaiseen, kun pienistä huolenaiheista tulee oikeasti pieniä.
Meillä äidin hoidot on siis lopetettu, blogissa päivitys siitä.
VastaaPoistaAjan huomenna sen rakkaan ihmisen luo, paijaan. Hieron jalkoja ja itken hieman.
Kuulen nalkutusta asioistani ja puran tuntojani.
Elän äidin kanssa jokaisen päivän loppuun asti, täyttä elämää.
Kirjaan ylös ja kuulen, lupaan-ja pidän lupaukseni.
On raskasta.