Äiti asuu ajatuksissa, kyynelissä ja unissa.

Meinasin ensin kirjoittaa, ettei ole itkettänyt pitkään aikaan, mutta onhan minua. Paha mieli iskee äkkiä ja itkuvaihe menee nykyään myös melko nopeasti ohi. Siksi kai niitä ei enää muistakaan. Tai siksi, että niitä on kertynyt jo niin paljon. Ei kai tässä kukaan pysyisi laskuissa mukana. Tänään lenkillä tuli vähän surullinen olo, kun radiossa soi Laura Närhen kappale. Se, missä lauletaan että päästän sut pois. Parisuhteestahan se kai varsinaisesti kertoo, mutta kyllä se näköjään minuunkin tehoaa.

Viimeksi itketti tuossa yhtenä iltana aika myöhään, kun olin menossa nukkumaan. J jäi vielä katselemaan telkkaria olohuoneeseen ja minä yritin saada unen päästä kiinni. Se kummallinen levoton olo tuli taas, ja aikani sängyssä pyöriskeltyäni totesin, ettei auta muu kuin tirauttaa muutama kyynel, niin olo helpottaa. Ei tehnyt mieli itkeä yksin, joten kaivauduin J:n kainaloon ja itkeskelin hetken siinä. J lohdutteli silittelemällä, ei siinä sanoja tarvita. Riittää että toinen on vieressä, läsnä.

Samana yönä näin unta, että menimme J:n kanssa naimisiin. Uni itsessään oli niin omituinen että naureskelin koko seuraavan päivän, mutta äitikin oli siellä. Hän oli siellä, tiesin sen, mutta en puhunut hänen kanssaan enkä edes nähnyt hänen kasvojaan. Vihkitoimituksen jälkeen äiti lähti nopeasti pois enkä ehtinyt sanoa hänelle sanaakaan. Näin vain hänen selkänsä, kun hän ajoi polkupyörällä kovaa vauhtia poispäin.

Perjantaina kävin äidin kotona tonkimassa varastoja ja etsimässä mm. luistimiani. Siellä on edelleen vaikea käydä. Yritän tehdä oloni aina mahdollisimman mukavaksi, laitan radion soimaan ja tallustelen ympäriinsä äidin reinot jalassa. Vieläkin tuntui siltä, kuin olisin ollut luvatta penkomassa äidin tavaroita. Lisäksi vanha talo naksahtelee, risahtelee ja narisee, ja säikähdän jokaista ääntä. Sydän hyppäsi kurkkuun, kun puhelimeni alkoi soida keittiön pöydällä ja tärisi pöydän pintaa vasten. En usko kummituksiin, mutta olisi mukava uskoa, että äiti tarkkailee ja suojelee meitä, on läsnä aina välillä.

Minua hirvittää, kun se vanha talo on tyhjillään eikä kukaan käy siellä säännöllisesti. Entä jos joku tajuaa, että siellä on asumaton talo, ja käy tyhjentämässä sen tai rikkomassa paikkoja? Myyntiasia on vielä ihan kesken, tai siis alkutekijöissään. Pitäisi löytää siskon kanssa yhteistä aikaa niin paljon, että ehtisimme tehdä asian eteen jotain. En minä osaa tällaisia asioita hoitaa! Voi kun joku osaisi auttaa niin paljon, että koko myyntihomma sujuisi helposti ja nopeasti, kivuttomasti ja luotettavasti. Voi kun joku voisi tehdä kaiken meidän puolestamme.

Ikävää ja ärsytystä

Eilen oli syntymäpäiväni. Aina ennen olen syntymäpäiväni aamuna herännyt puhelimen piippaukseen tekstiviestin merkiksi, tai sitten herätessäni puhelimessa on ollut odottamassa viesti. Onnitteluviesti äidiltä. Se oli jotain pysyvää ja varmaa, jokavuotinen "onnea rakkaalle tyttärelleni x-vuotispäivänä". Oli vähän tyhjä olo, kun viestiä ei enää tullutkaan. Taas yksi pieni asia, joka kertoo äidin olevan poissa.

Samanlaisia pieniä asioita tulee vastaan varmasti vielä monia. Sen sijaan, että voisin jutella äidin kanssa ja kertoa hänelle kaikkia muiden mielestä vähäpätöisiä juttuja opinnoista, gradusta, töistä tai vaikka naapurin haukkuvista koirista, voin vain katsella äidin valokuvaa, yrittää muistella yhteisiä hetkiämme ja kohdistaa ajatukset siihen, että äidillä on nyt hyvä olla.

Tuntuu jo vähän tyhmältä, kuinka pieniä asioita ajattelee ihan eri tavalla kuin ennen. Lapsena oli älyttömän hauskaa, kun joku leikki kuollutta ja häntä sitten kutiteltiin ja nauratettiin, yritettiin saada osoittamaan "elonmerkkejä". Enää ei paljon naurattaisi. Facebookin käyttö ärsyttää välillä ihan tosissaan, koska tuntuu ettei siellä osata tehdä muuta kuin valittaa. Joka toisen kaverin statuspäivitys on jotain valivali-asiaa, ihan turhista pikkuasioista. Joku päivittää tiedon joka ikisestä pikku flunssasta tai kivusta, toinen "vihaa" opettajiaan tai opiskelua yleensä, ja kolmas kokee muuten vaan tarvetta etsiä jatkuvasti vain niitä negatiivisia asioita elämästään. Ihan oikeasti, onko pakko?

Should I stay or should I go?

Kirjoittelu tänne näyttää harvenevan entisestään, mutta eipä tässä mitään ihmeellisiä kuulumisia olekaan. Tätä yhtä ja samaa on elämä ollut jo jonkin aikaa, tunteiden ristiaallokkoa ja välillä tyynempää.

Äiti käy mielessä joka päivä. Suru saattaa hyökätä päälle jostain aivan mitättömistä asioista. Aina syytä ei edes tarvita, vaan mieli alkaa ikään kuin toimia itsestään ja sitten surettaa. Joskus on helpompaa ajatella, että äiti on nyt paremmassa paikassa ilman kipuja, joskus taas kaikki tuntuu niin väärältä. On oikeastaan aika rankkaa, kun oma suhtautuminen tähän kaikkeen vaihtelee niin paljon. Vaikka jonakin päivänä olisi hyvä ja helppo olla ja porskuttaisi "minä selviän" -asenteella eteenpäin, ei koskaan voi olla varma, milloin seuraava huono päivä tulee.

Ikävöin äitiä kovasti, vaikka suru itsessään olisikin joinakin päivinä helpompi käsitellä. On edelleen vaikea hyväksyä, että äiti on lopullisesti poissa, eikä mieleni ilmeisesti ole sitä vielä täysin sisäistänytkään. Muutama päivä sitten eteen tuli eräs tilanne, johon olisi tarvittu neuvoa. Ennen kuin tajusinkaan, olin jo saanut päähäni ajatuksen, että pitää soittaa äidille ja kysyä häneltä apua. Seuraava ajatus sitten olikin, että eipä taidetakaan soittaa...

Alkaa vähitellen tuntua, että onko tässä blogissa enää mitään järkeä. Jauhan samoja asioita kerta toisensa jälkeen, pyörittelen surua ajatuksin ja sanoin. Alunperin halusin aloittaa blogin, koska minun piti päästä purkamaan ajatuksiani äidin sairaudesta jotenkin. En kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että se vaihe voisi kestää vain vähän aikaa. Nyt, kun mitään "uutta" ei enää tapahdu, ei minullakaan ole oikein mitään uutta kerrottavaa. Näin jälkeenpäin ajateltuna harmittaa, etten aloittanut blogia jo alkukesästä. Mietin kyllä asiaa jo silloin, mutta jostain syystä ajatus kypsyi vasta elokuussa. Olisi niin paljon helpompi muistaa asioita, kun ne olisi kirjoitettuna johonkin. Nyt monet tapahtumat puuroutuvat ja sekoittuvat mielessäni enkä muista, missä vaiheessa kesää mitäkin tapahtui.

Täytyy miettiä tätä koko blogiasiaa vähän. Toki on terapeuttista vaihtaa kuulumisia lukijoiden kanssa, mutta tuskin kukaan jaksaa lukea montaa kuukautta samoja juttuja. Melko surkuhupaisaa, että suunnittelin blogin perustamista jo varmaan pari vuotta sitten. Sen aihe ei tosin olisi ollut näin vakava. Blogi jäi silloin perustamatta, mutta tulihan sille ajatukselle lopulta käyttöä - vaikka mieluummin olisin tietysti jättänyt tämän koko kauheuden väliin.

Kerran viikossa itkettää.

Viime aikoina itkun määrä on vähentynyt huomattavasti verrattuna siihen, mitä se oli syksyllä. Joskus itketti joka päivä, sitten muutaman kerran viikossa. Nyt tahdiksi näyttää vakiintuneen kerran viikossa. Vaikka olisi miten hyvä mieli ja aurinkoinen olotila, kerran viikossa itkettää. Uutenavuotena itketti, kun huolen ja murheen vuosi 2010 vaihtui toivoa täynnä olevaan vuoteen 2011. Sen jälkeen oli taas monta päivää aika kevyt olo eikä suru päässyt valloilleen. Ehdin (taas kerran) ajatella, että onpa jännä kun ei ole itkettänyt pitkään aikaan.

Torstaina nukkumaan meneminen oli vaikeaa. Uni ei tullut, ja ajatukset laukkasivat ympäriinsä. Oli levoton olo, ja huomasin että paha mieli tekee tuloaan. Minua ei kuitenkaan itkettänyt, ja lopulta nukahdinkin. Perjantaina katsoin elokuvan Kattona tähtitaivas. Se kertoo nuoresta tytöstä, jonka äiti sairastaa syöpää. Aavistelin jo elokuvan alkaessa, että tämä ei tainnut olla hyvä idea, mutta tarina vei mukanaan enkä malttanut vaihtaa kanavaa. Elokuva oli koskettava, ja liippasi ehkä vähän turhankin läheltä. Itkin kuin vesiputous. Minun oli helppo samastua päähenkilön tuntemuksiin, ja liian paljon muistui taas mieleen. Vaikka elokuva loppui, olin koko loppuillan surullisella mielellä. Ikävöin äitiä ja muistin taas, kuinka moni asia on toisin äidin kuoltua.

Tänään kävimme siskon kanssa läpi hautajaiskuvia. Hautajaisista on sopivasti tasan kolme kuukautta. Aika on mennyt uskomattoman nopeasti. Kuvien katseleminen oli yllättävän helppoa, vaikka moni asia palautuikin elävästi mieleen. Muistin, kuinka pahalta tuntui katsella arkkua kirkossa ja ajatella, että tuolla on minun äitini. Kun kantajat lähtivät viemään arkkua kirkosta ulos, pelkäsin koko ajan että he pudottavat sen. Koko matkan haudalle saakka tuijotin äidin nimeä arkun päädyssä. Halusin päästä pois, mutta samaan aikaan en olisi halunnut luopua. Hautajaiset tarkoittivat lopullista luopumista, enkä minä ollut vielä valmis siihen.

Tähän saakka olen selviytynyt omasta mielestäni jopa yllättävän hyvin. Takapakkia on otettu monta kertaa, mutta elämä on silti kulkenut hiljalleen eteenpäin. Onneksi minulla on sisko ja J, joiden ansiosta oloni on turvallinen ja luottavainen. Minun ei tarvitse jäädä yksin. Rakkaiden ihmisten avulla myös omat jalat on saatu taas kantamaan, ja nyt löytyy jo energiaa suunnitella tulevaisuutta. Kipeitä kohtia on tietysti yhä paljon, ja surutyö jatkuu vielä pitkään. Silti tunnen olevani onnellinen. Vaikka välillä itkettääkin.

Uuden vuoden alkua

Tähän alkaneeseen vuoteen liittyy paljon toiveita, haaveita ja odotuksia. Ennen kaikkea toivo siitä, että vuodesta tulisi onnellisempi ja ilontäyteisempi kuin edellisestä. Vaikka viime vuoden aikana tapahtui paljon mukaviakin asioita, ne kaikki ovat jääneet huolen ja surun varjoon. Vuosi 2010 jää muistoihini varsinaisena elämän käännekohtana: äidin sairauden myötä moni muukin asia muuttui. Ajattelu ja yleensäkin suhtautuminen elämään on ollut erilaista siitä asti, kun eteemme lyötiin totuus siitä, kuinka hauras ihmiselämä onkaan. Toki minäkin edelleen osaan nalkuttaa olohuoneen lattialle jääneistä sukista tai valitella gradupaineita, eikä tonnin painoisten kauppakassien raahaaminen pipo silmillä paukkupakkasessa ole edelleenkään herkkua - näitä arkisia asioita. Mutta taustalla on kuitenkin tunne siitä, että minulla on joka tapauksessa kaikki aika hyvin.

Olenkohan koskaan itkenyt niin paljon kuin viime vuonna? Toki varmaan joskus ihan pienenä, mutta sen jälkeen. En usko. Muistan niin monia kertoja, kun olen maannut illalla peiton alla ja kastellut tyynyni kyynelillä, tai istunut sohvalla J:n kainalossa ja itkenyt hänelle sekä omaa että äidin pahaa oloa. Itku on jo vähentynyt, mutta suru säilyy yhä, rauhallisempana ja tyynempänä.

Tuntuu vieläkin omituiselta, että kaikki se huoli, tuska ja suru tiivistyi niin lyhyeen aikaan. Koko tapahtumien kirjon huomioiden olisi ihan hyvin voinut kulua ainakin vuosi, mutta meillä siihen meni noin puoli vuotta. Kaikki tapahtui liian nopeasti, kuten olen niin monta kertaa jo sanonut. Toisaalta tämä oli ehkä helppoa: nostan hattua kaikille, jotka jaksavat tsempata vuodesta toiseen hoitojen ja kontrollien sekä toivon ja epätoivon keskellä.

Vaikka aikaa olisikin ollut enemmän, olisiko se muuttanut mitään? En usko, että olisin ilman ennakkovaroitusta eli diagnoosia todella havahtunut siihen tosiasiaan, ettei äiti ehkä olekaan olemassa niin kauan kuin minä uskon ja toivon. Siihen asti olisin joka tapauksessa elänyt aivan kuten ennenkin. En olisi missään nimessä halunnut pitkittää äidin pahaa oloa, näinhän kuinka kipeä hän oli. Hetken lisäaikaa olisin toivonut diagnoosin ja vakavan vaiheen väliin, niin ettei äiti olisi ollut niin kipeä ja olisimme voineet vielä tehdä yhdessä asioita. Muutakin kuin istua sängyn laidalla puhumassa. Jälkiviisaus on helppoa, mutta sillä ei voita mitään muuta kuin entistä matalamman mielen. Minusta ei kuitenkaan tunnu, että jotakin jäi sanomatta, joten ehkä aikaa oli meille juuri sopivasti.

En vieläkään näe äitiä muistoissani muuten kuin sairaana, mutta siihen auttavat valokuvat. Nyt äiti katselee kirjahyllyn päältä sellaisena kuin oli pari vuotta sitten. Posket ovat punaiset, eivät yhtään keltaiset. Hiukset näyttävät kiiltäviltä ja silmissä näkyy tuttu valo. Äiti on terve.