371 päivää

Vuosipäivä tuli ja meni, ja olen taas ollut viime aikoina muka niin kiireinen, etten ole ehtinyt blogin ääreen. Tosiasia kuitenkin on, ettei näitä tekstejä voi kirjoitella arkisesti esimerkiksi ruuanlaiton ja facebookin välissä. Kun avaan blogin, laskeudun johonkin erityiseen mielentilaan. Äiti-mielentilaan ehkä. Se vaatii oman aikansa, riittävän rauhallisen hetken ilman mitään kiirettä tai aikataulua.

Viime lauantaina tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun rakas äitini antoi lopullisesti sairaudelleen periksi ja nukkui pois. Muistan vieläkin sen tunteen, kun istuin sairaalahuoneessa nojatuolista tehdyn varavuoteen laidalla ja tuijotin eteeni kyynelten läpi. Minusta tuntui henkisesti niin pahalta, että olisin voinut oksentaa. En voinut uskoa, että kaikki oli ohi. Monta kuukautta olin hoitanut äitiä, itkenyt hänelle ja hänen kanssaan ja viimeiseen asti toivonut, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi. En halunnut hyväksyä, että se ihminen, jonka kuori makasi sängyllä edessämme, oli oikeasti äiti.

Muistan, kun istuimme sairaalaosaston aulassa odottamassa sillä välin, kun hoitajat "valmistelivat" äidin (kummallinen sana käyttää siinä vaiheessa, kun ei ole enää kiire minnekään). Aulatilan pöydälle oli sytytetty kynttilä. Niin on kuulemma tapana tehdä aina, kun joku potilaista menehtyy. Minusta tuntui, että aika oli pysähtynyt tai että aika ainakin kulkee eri tahtiin. Kun meidät päästettiin takaisin äidin huoneeseen, hänen vartalonsa oli peitetty valkoisella kankaalla ja kankaan päällä oli kukkakimppu, jonka joku äidin vieraista oli tuonut. Istuimme äidin huoneessa vielä jonkun aikaa (edelleenkään en tiennyt, kuinka kauan), lauloimmekin jotain. Minulla oli vain koko ajan todella paha olo, sekä henkisesti että fyysisesti.

Viime syksynä tähän aikaan olin aivan rikki, surullinen ja uupunutkin. Samalla piti suunnitella hautajaisia ja hoitaa vaikka mitä käytännön asioita. Kaikkein kamalinta oli kuitenkin palata sairaalaan hautauslupaa varten. Istuimme omaisten huoneessa odottamassa, että saamme paperin. Jätimme vieraskirjaan terveiset henkilökunnalle ja erityisesti sille yhdelle mahtavalle hoitajalle, joka oli niin usein paitsi paikalla myös läsnä. Muistan, että siskoni kysyi lääkäriltä, kuinka periytyvä äidin sairaus on. Lääkäri vastasi lääkäreille tuttuun tyyliin, että hänen tietääkseen ei, mutta koskaan ei voi olla varma.

Kieltämättä äidin sairastumisen ja melko nopean poismenon myötä olen alkanut miettiä omaakin elämääni hiukan eri tavalla. Joskus mietin, että entä jos minä saisin samanlaisen diagnoosin? Tai joku toinenkin läheisistäni? Olisi todella vaikeaa tsempata ja yrittää olla positiivinen, kun on kerran nähnyt, miten tuollainen syöpä etenee. Eihän tällaista toivoisi kenellekään, mutta elämä on ja täytyy ottaa vastaan se, mitä elämä tuo tullessaan. Jos äidinkään sairautta ei olisi voinut mitenkään estää tai edes huomata aikaisemmin, elämä on melkosta arpapeliä. Siksi yritänkin olla suuremmin murehtimatta, mitä kaikkea voi tapahtua. Murehtiminen ja stressaaminen ainakin ovat varmoja tapoja sairastuttaa itsensä.

Vuosi on ollut täynnä tunteita ja myrskyäkin, mutta voin sanoa kasvaneeni paljon. Olen menettänyt yhden tärkeimmistä ihmisistä elämässäni, mutta tähän asti olen selvinnyt kohtalaisen hyvin. Äiti on edelleen mielessä päivittäin ja kyyneleetkin vierailevat aina toisinaan, mutta eteenpäin on menty, vaikka se vielä viime vuoden lopulla tuntui kaukaiselta ja lähes mahdottomalta ajatukselta. Nyt arvostan entistä enemmän sitä, että pystyin viettämään äidin kanssa niin paljon aikaa hänen viimeisten kuukausiensa aikana ja ennen kaikkea sitä, että olin paikalla myös lähdön hetkellä.

Jos nyt saisin nähdä äidin, halaisin häntä pitkään ja sanoisin, että kyllä täällä pärjätään.

Surutyön tärkeä osa

Päivitystahti näköjään vähenee sitä mukaa, kun aikaa kuluu. Se taitaa olla ihan luonnollista, mutta minusta on silti hyvä, että on joku paikka, johon purkaa ajatuksia - vaikka sitä tapahtuisikin vain harvoin.

Viime viikolla oli aika ryhtyä yhteen vaikeimmista ja isoimmista tehtävistä: äidin tavaroiden läpikäymiseen. Tähän asti kaikki tavarat ovat olleet tallessa siellä kotona. Isovanhempani sanoivat talon ostaessaan, että tavarat saavat jäädä sinne säilöön. Olen älyttömän kiitollinen heille, sillä en usko, että olisin edes pystynyt käymään kaikkea läpi kovin paljon aikaisemmin. Ja vaikka tunnenkin olevani nyt henkisesti valmis, omat aikatauluni hidastavat työtä aika paljon.

Äiti oli keräilijä. Hän säilytti lähes kaiken, mille saattoi kuvitella olevan käyttöä vielä myöhemmin. Siksi tavaramäärän koluaminen ei ole mikään pikkuhomma. Melkein kuusi tuntia tehokasta työskentelyä, ja minusta tuntui etten ollut edennyt ollenkaan. Aloitin helpoimmasta eli vaatteista, sillä niillä ei ole minulle juurikaan henkilökohtaista tunnearvoa. Katsoin, mitä haluaisimme itse säilyttää, ja loput annoin mummolle sovitettavaksi - käyttökelpoiset vaatteet voi aivan hyvin laittaa kiertoon.

Vaatteiden, liinavaatteiden, pyyhkeiden ja laukkujen jälkeen olivat vuorossa lukuisat pahvilaatikot. Suurimmassa osassa oli kankaita tai äidin työasioihin liittyviä papereita ja muuta materiaalia, hyvin neutraalia siis. Muutaman laatikon sisältö kuitenkin herätti tunteet ja muistot. Yksi pahvilaatikko oli täynnä vanhoja postikortteja. En tutkinut sisältöä vielä tarkemmin, mutta löysin esimerkiksi pinon onnittelukortteja siltä ajalta, kun siskoni syntyi. Toisessa laatikossa oli nippu kortteja, joissa onniteltiin minun syntymästäni. Voi äiti. Aion kyllä vielä joskus lukea kaikki ne kortit läpi. Ihanaa, että äitiä on muistettu kortein niin monta kertaa, ja ihanaa että äiti on halunnut säilyttää ne kaikki. Itselläni on tapana säilyttää saamiani kortteja jonkin aikaa, kunnes löydän epämääräisen nipun jostain ja heitän ne menemään.

Eräästä laatikosta löysin äidin ja isän vanhat kihla- ja vihkisormukset. Vanhempani erosivat jo minun ollessani lapsi, mutta jostain syystä äiti on näköjään halunnut säilyttää ne. Suurin ja hämmentävin löytöni oli kuitenkin, kun hyllyltä puseroiden alta löytyi äidin vanha päiväkirja. Se oli ikään kuin piilossa, mutta en oikeastaan tiedä, miksi. Äiti asui yksin, eikä kukaan meistä läheisistä olisi mennyt lukemaan päiväkirjaa, vaikka se ei olisi ollutkaan niin tarkasti piilotettuna. Ehkä hän oli piilottanut sen vanhasta tottumuksesta tai jotain. Myöhemmin löysin vielä toisen päiväkirjan. Tunnistin ne päiväkirjoiksi tietysti helposti, mutta en lukenut muuta kuin sen, mikä sattui silmiini kirjan avatessani. Enkä ole avannut kirjoja sen jälkeen. Tavallaan minua kiinnostaisi, mutta pelottaa vähän. En välttämättä halua tietää ihan kaikkea, mutta toisaalta on paljon asioita, joihin haluaisin jonkunlaisen vastauksen. Tuntuu myös, että loukkaisin äitiäni, jos lukisin hänen henkilökohtaisia kirjoituksiaan.

Otin päiväkirjat mukaani kaiken varalta. Äidin äiti on kuitenkin sen verran utelias, että jos hän olisi vaatteita tonkiessaan löytänyt kirjan, se tuskin olisi jäänyt lukematta. Luulen silti, että jossain on vielä joku päiväkirja, sillä muistan lapsena vahingossa löytäneeni sellaisen, mutta se ei muistuttanut kannen kuvitukseltaan kumpaakaan noista nyt löytämistäni. Kuka tietää, ehkä äiti on hävittänyt sen, tai sitten se löytyy jostain muualta - monta laatikkoa ja kaappia jäi vielä odottamaan yhden hengen raivauspartioni seuraavaa visiittiä.

Ikävä äitiä kohtaan on yhä kova. Äiti käy mielessä joka päivä. Välillä ikävä ei tunnu niin voimakkaalta ja pahalta, mutta toisinaan tulen todella surulliseksi. Äidin kuolemasta on pian vuosi. Minun on vaikea uskoa, että aika on mennyt näin nopeasti. Melkein kaikki ovat varmaan jo tottuneet ajatukseen siitä, että äiti on poissa. Minulle se on edelleen vaikeaa, ja mummonikin sanoi viime viikolla, että nyt äidin tavaroita vasta pystyy edes katsomaan. Meidän läheisten sydämistä suru ei kai koskaan poistukaan. Olen vielä viime aikoinakin välillä havahtunut todellisuuteen, kun huomaan ajatelleeni, että pitää kysyä äidiltä jotain tai soittaa hänelle jostakin asiasta. Äidistä puhuminen on vaikeaa, ja äidin sairaudesta ja kuolemasta puhuminen tuo lähes aina kyyneleet silmiini.

On niin surullista, että vaikka elämässäni tapahtuu tälläkin hetkellä hienoja asioita, ja sellaisia, joista äiti olisi hyvin ylpeä, en voi kertoa niistä hänelle. Täytyy kai vain ajatella, että kyllä äiti tietää.

Rakastakaa rakkaitanne ja kertokaa se heille :)

Terveisin Hertta

P.S. Jos joku ihmettelee, miksi käyn äidin tavaroita läpi yksin, syynä ei ole välirikko siskon kanssa tai mitään muutakaan dramaattista. Siskoni lähti ulkomaille opiskelemaan (ja olen hänestä niin ylpeä!) eikä siksi pääse auttamaan urakassa. Minulle se ei kuitenkaan ole ongelma, en tunne katkeruutta tai mitään muutakaan, koska tämä työ ei ole työtä. Paitsi surutyötä, niin ja terapiaa.

Ikävöintiä, muistoja ja toisenlaisia huolia

Kotona taas. Reissu tuli tarpeeseen, akut on ladattu ja syksyyn valmistautuminen käy koko ajan konkreettisemmaksi.

Kesän aikana omat tuntemukseni vaihtelivat laidasta laitaan. Mietin jo alkukesästä, että onkohan tämä nyt sitä toipumista, kun ei ole itkettänytkään pitkiin aikoihin. Äiti oli kyllä ajatuksissa joka päivä, mutta suru ei tuntunut enää niin raastavalta kuin aiemmin. Jossain vaiheessa kesää surun tuntemuksetkin nousivat taas esiin, ja muutama ilta meni viime kesää ja syksyä muistellessa ja itkiessä. Erityisesti tuli muisteltua niitä aikoja, kun äidin diagnoosi tuli, kun hän oli jo tosi kipeä sekä tietysti niitä viimeisiä päiviä ja hetkiä. Ikävä tuntui yhtäkkiä isommalta kuin ennen. Näin myös aiempaa useammin unia äidistä. Surulliselta tuntui tälläkin reissulla se, että en voinut lähettää äidille korttia ja kertoa, miten matkamme on mennyt.

Nyt kotiinpaluun jälkeen suru on taas vähän enemmän läsnä kuin matkan aikana. Se on muuttunut, yleensä äitiä ajatellessa tulee vain haikea olo, ei niinkään ala välttämättä itkettää. Pari päivää sitten kaivelin vanhoja korurasioitani, ja muistojahan sieltä löytyi. Itkulta ei sillä kertaa vältytty, mutta tuntui helpottavalta löytää muistojen seasta jotain kaukaisempaa, joka ei liittynyt äidin sairauteen millään tavalla. Pitkästä aikaa muistin, millainen äiti oli silloin kun olin lapsi. Ymmärsin, että mieleni sopukoissa on vielä paljon sellaista, jonka muistan vasta myöhemmin. Hyviä asioita, sellaisia joissa äiti on vain äiti eikä syöpäpotilas. Se tuntui hyvältä. Niitä muistoja en oikein vieläkään saa mieleeni, sairas äiti -muistot ovat edelleen liian pinnassa. Mutta kun tiedän, että niitä on, voin edetä ihan rauhassa ja antaa niiden tulla sitten kun olen siihen valmis. 

En ollut käynyt sairaalassa äidin kuoleman jälkeen, mutta sitten J:n isä sairastui. Tilanne oli tietysti eri, mutta sairaalan ilmapiiri ja vuosi sitten tutuiksi tulleet käytävät herättivät aika kipeitä muistoja. Kun kävin ensimmäistä kertaa J:n mukana sairaalassa juuri ennen matkalle lähtöämme, minua alkoi itkettää kovasti. En tiedä, johtuiko se eniten siitä, että pelkäsin J:n isän puolesta vai siitä, että näin J:n olevan todella surullinen vai siitä, että omat muistoni tulvivat liian vahvoina mieleen. Samaan aikaan tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että ylipäätään "sotkin" oman suruni siihen tilanteeseen. Koin, että minun olisi pitänyt pysyä vahvana J:n takia. Tuntemusteni taustalla lienee se, etten ollut vieraillut sairaalassa kovinkaan monesti ennen äidin sairastumista, joten minun mielessäni sairaalaympäristö linkittyy hyvin vahvasti äitiin ja viime kesän/syksyn tapahtumiin.

Alkuviikosta kävimme taas katsomassa J:n isää, joka oli nyt jo paremmassa kunnossa ja tavallisella vuodeosastolla. Tilanne on parempi, mutta kaikki ei todellakaan ole ohi ja olemme edelleen huolissamme. Vaikka kaikki etenisikin kuten toivotaan, tie paranemiseen on pitkä ja J:n isä joutuu olemaan sairaalassa vielä ainakin viikkoja. Huomasin heti hänet nähdessäni, että hän sai paljon kipulääkkeitä - tunnistin heti sen katseen. Äidin silmät näyttivät samalta silloin, kun hän oli kipeä ja sai paljon lääkkeitä. Minulla oli taas vaikeuksia pitää ajatukseni poissa omasta surustani, mutta sain pidettyä itseni kasassa. Erään pysäyttävän hetken koin, kun hoitaja tuli huoneeseen - sattumalta sama hoitaja, joka viime kesänä hoiti äitiä toisella vuodeosastolla. Hämmennykseni kesti ehkä kaksi sekuntia, mutta tietysti sairaalassa hoitajat vaihtavat osastoa aina välillä. Vaikka sairaalassa käyminen ei ole helppoa, tiedän ettei se ole helppoa myöskään J:lle. Mukaan lähteminen on yksi tapa tukea, ja haluan tehdä sen. Uskon myös, että siellä käyminen on kerta kerralta helpompaa.

En ole käynyt äidin haudalla varmaan moneen kuukauteen. Toivottavasti siellä on kukkia.

Kesäkuulumisia

Pitkästä aikaa päätin päivittää jotain tännekin. Kesäreissu etenee suunnitellusti, vielä pari viikkoa matkailua edessä ja sen jälkeen paluu kotiin. Kuluneet viikot ovat olleet mukavaa irtautumista arjesta, kotimaisemista ja tutuista kuvioista. Silti alkaa jo vähitellen tuntua, ettei se kotiinpaluukaan niin kamalaa ole... Hienojen kokemusten lisäksi reissaamiseen liittyy aina väsymystä, jonkin verran kiirettä ja tietysti rahanmenoa.

Äiti kulkee mukana matkalla, sekä sydämessä että kengissä. Otin äidin komerosta löytämäni "valmiiksi pehmennetyt" kesäkengät mukaani, ja nekin ovat nyt nähneet yhtä ja toista. Jotenkin tyhmästi ajattelen, että vaikka äiti ei eläessään päässyt käymään kaikissa niissä hienoissa paikoissa, joita on kesän aikana koluttu, kenkien mukana myös pieni osa äitiä matkustaa kanssani koko ajan.

Kotimaassakin alkaa tilanne näyttää paranemisen merkkejä. Vielä viimeisiin päiviin asti ennen matkalle lähtöämme oli epävarmaa, pääsisimmekö reissuun ja kuinka pitkään pystyisimme olemaan matkalla ennen kuin pitäisi palata kotiin. J:n isän tila on kuitenkin hitaasti mutta varmasti mennyt kesän kuluessa parempaan suuntaan, ja meidänkin matkantekomme on sen myötä tuntunut koko ajan kevyemmältä. Toivon todella, että tämä suunta pysyy eikä mitään takapakkeja enää tule vastaan (niiltäkään ei ole vältytty). Parin viikon päästä olemme jo kotona ja pääsemme katsomaan J:n isää. Uskon, että J on tällä hetkellä jo suht hyvällä mielellä, vaikka isän tilanne toki huolestuttaakin. Katsotaan, mihin loppukesä meitä vie. Enempää huonoja uutisia ei tarvitsisi enää tulla.

Elämä on epäreilua.

Sanotaan, että jokaiselle annetaan sen verran kuin hän pystyy kantamaan. Minusta tuo sanonta on aivan naurettava, mutta tällä hetkellä meitä testataan taas ihan kunnolla.

Omakin suruni on vielä varsin tuore, ja nyt olemme kohdanneet jo seuraavan vastoinkäymisen. J:n isä on sairastunut vaikeasti, ja minulta vaaditaan aika kovasti kykyä olla J:n tukena. En ole varma, onko minusta siihen. Toki haluan tukea häntä parhaani mukaan, mutta omat kipeät muistot pyrkivät pintaan melkein väkisin. Pystyn kyllä samastumaan epätietoisuuteen, turhautumiseen ja huoleen, ja uskon että minulla on jonkinlainen aavistus siitä, mitä J käy henkisesti tällä hetkellä läpi. Silti tämä on vaikeaa. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa kaikki oli J:lle, kun minä olin surun kourissa ja hänen piti olla vierellä ja tukea minua vaikeassa tilanteessa. Toisinaan ymmärrystä riitti enemmän, joskus vähemmän. Välillä tuntui, ettei hänellä ole hajuakaan siitä mitä minä käyn läpi. Eikä hänellä ollutkaan, miten olisi voinut olla. Nyt ymmärrän monta asiaa. Minulla ei oikeastaan ole tässä tilanteessa muuta vaihtoehtoa kuin ymmärtää, tukea ja auttaa. Muistaa koko ajan, kuinka vaikeaa itselläni oli. Joustaa ja pitää mielessä, että huoli on koko ajan läsnä ja että se vaikuttaa kaikkeen.

Silti tämä kaikki tapahtuu niin kovin varhain. Liian nopeasti. Vuoden päästä pystyisin auttamaan jo paljon paremmin. Nyt oma suru sotkeutuu vähän kaikkeen. Kun ajattelee kokonaistilannetta, tämä tuntuu niin epäreilulta. Olen todella huolissani koko J:n perheestä. Hänen isänsä on kuitenkin vielä hengissä vaikka onkin sairaalahoidossa ja tilanne on epävarma. Toivon todella että hän vielä toipuu. Näyttää siltä, että tästäkin kesästä on tulossa pitkä ja vaikea. Voi itku.

En pysty tällä kertaa jaarittelemaan mitään muuta. Palaan maisemiin taas, kun tilanne rauhoittuu.

Toukokuun kuulumisia

Jaahas. Taas vierähti melkein kuukauden päivät edellisestä merkinnästä. Tätä kai se on, kirjoituskerrat vähenevät sitä mukaa, kun olo helpottaa. Kun tuska ei ole enää niin kova, että siitä pitäisi avautua joka päivä tai edes joka viikko.

Äitienpäivä meni yllättävän kivuttomasti. Aamulla äidin ystävältä oli tullut koskettava ja kannustava viesti, ja silloin itketti. Hän kirjoitti, kuinka ylpeä äiti meistä tyttäristään olisikaan. Taas tuli mieleen kaikki ne tapahtumat ja tilanteet, joihin äiti ei pääse mukaan. Itkeskelin aikani, ja lopulta helpotti taas. Loppupäivän vietin kuitenkin kuin minkä tahansa sunnuntain - onneksi olimme käyneet tapaamassa J:n äitiä jo aiemmin, ja isovanhempani olivat poissa paikkakunnalta.

En jaksa ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita toisen menetyksestä vain siksi, että saisivat mässäillä surulla ja kuolemalla. Jokin aika sitten koin melko ikävän kohtaamisen erään henkilön kanssa. Hän kysyi ensin kohteliaasti, saako äitiäni ottaa puheeksi. Halusin silloin viettää aikaani rentoutuen, hyvällä mielellä enkä miettiä surullisia asioita. Sanoin, että mielellään ei, ja samalla minua alkoi taas itkettää. Selitin, että reaktioni on aina sellainen, enkä sillä kertaa jaksaisi palata niihin tunteisiin. Tämä tuttavani sanoi ensin ymmärtävänsä, mutta jatkoi kuitenkin: "kun tämä nyt tuli puheeksi, niin sanon vain tämän..." ja siitä se sitten lähti. Loputonta surun ja menetyksen pyörittelyä (alkoholilla oli tietysti vaikutusta asiaan). Tuntui, kuin hän olisi väkisin halunnut minut pahalle mielelle. Vaikka pyysin jo välillä, voisimmeko lopettaa aiheen käsittelyn, hän vain jatkoi. Vaihtoi puheenaihetta ehkä hetkeksi, mutta palasi taas pian minuun ja äitiini. Oman vuosien takaisen menetyksensä vuoksi hän ilmeisesti uskoi tietävänsä täsmälleen, miltä minusta tuntuu, ja että hänellä olisi lääke asiasta yli pääsemiseen. Välillä sanoin jo tiukkaankin sävyyn, että tätä asiaa on puitu jo ihan tarpeeksi, hän ei tuntunut ymmärtävän. En voi käsittää, mikä ihmisiä vaivaa - ja varsinkin tätä ihmistä. Minulle tuli todella loukattu olo, ja pakko myöntää ettei minua hirveästi kiinnosta olla kyseisen ihmisen kanssa tekemisissä tästä eteenpäin. Kenenkään ei tarvitse tulla noin röyhkeästi neuvomaan minua surussani. Tämä on minun suruni ja minä käsittelen sen juuri niin kuin itse parhaaksi koen, ja juuri siinä ajassa kuin minusta tuntuu. On helpompaa ymmärtää jopa niitä, jotka ottavat etäisyyttä kuin tällaisia, jotka asiattomalla käytöksellään loukkaavat vielä enemmän.

Mutta se siitä. Toukokuu on mennyt ohi kuin siivillä. Viimeiset kouluhommat tältä keväältä alkavat olla paketissa, mutta luottamustehtävien kanssa riittää vielä tekemistä. Kesäkuussa aion irtautua kaikesta - velvollisuuksista, gradusta, kotikaupungista ja kotimaasta - kun lähdemme J:n kanssa joksikin aikaa reissaamaan. Blogi vaihtunee vähäksi aikaa toiseen, ei niin anonyymiin. Voi olla, että tämä blogi lähtee myös lomalle, mutta toisaalta voi olla että välillä tekee mieli kirjoittaa muustakin kuin matkustamisesta ja "tänään tein tällaista ja söin tuollaista ja huomenna mennään tuonne".

Suru on vähitellen muuttumassa haikeudeksi. Tietysti vieläkin tulee niitä äärettömän surun hetkiä, jolloin ei voi muuta kuin itkeä. Äidin muisteleminen tuntuu pahalta, mutta nyt löydän muistoistani joitakin kuvia myös niiltä ajoilta, kun äiti ei ollut niin sairas. Suurin osa on silti edelleen muistoja sairaasta äidistä, ja ne sattuvat yhä.

Voisin jossakin vaiheessa palata muistoissani viime kesään. Tasan vuosi sitten äiti oli ensimmäisellä sairaalajaksollaan. Silloin luultiin, että jotain voitaisiin vielä tehdä. Mutta niihin hetkiin palaan joskus toiste - toivottavasti aiemmin kuin kuukauden päästä...

Taas on kevät.

On ollut viime aikoina vähän surullinen olo. Monena iltana olen istunut miettimässä äitiä, ja muutama kyynelkin on vierähtänyt. Alan kai vähitellen sisäistää sen, että äiti on todella poissa lopullisesti. Se tuntuu pahalta. Toissailtana kävin äidin haudalla. Sytytin kynttilän ja kuuntelin hautausmaan hiljaisuutta. Itkin pitkästä aikaa enemmän kuin kolmen kyyneleen verran. Jälleen kerran minut valtasi epäusko ja suuri suru. Eihän sitä millään haluaisi uskoa, että äiti ei ole enää täällä.

Joskus syksyllä kysyin eräältä ystävältä, jonka isä nukkui pois viime keväänä, että kuinka kauan kaiken tajuamiseen meni. Silloin ystäväni sanoi, että hänellä oli kesä aikaa työstää ajatusta kaikessa rauhassa, ja sinä aikana hän ymmärsi. Jonkin aikaa sitten juttelin hänen kanssaan, ja hän sanoi ettei oikeasti tajunnutkaan koko asiaa silloin, vaan että isän kuoleman on ymmärtänyt vasta ihan lähiaikoina. Minäkin alan vasta nyt vähitellen tuntea, että olen sisäistämässä sen, mitä on tapahtunut ja mitä se tarkoittaa. Äidistä puhuminen on silti yhä vaikeaa, ja tulee varmasti olemaan sitä vielä pitkään.

Tuntuu, että vakavia syöpäuutisia tulee nyt vähän väliä. Vasta muutama päivä sitten erään kaverini isältä löytyi haimasyöpä. Yritäpä siinä sitten sanoa jotain lohduttavaa, kun tietää miten huono ennuste siinäkin sairaudessa on. Vaikka en minäkään olisi vuosi sitten halunnut kuulla mitään kliseisiä lohtulauseita, kun lähes kaikki energia meni uuden tiedon kanssa selviämiseen.

Vuosi sitten elimme epätietoisuuden aikoja. Äiti oli huhtikuun puolivälissä saanut tiedon, että vatsan kuvissa näkyi jokin "este". Magneettikuvaus oli edessä toukokuun alussa. Olin huolesta sekaisin ja itkin kavereilleni, että äiti on kauhean kipeä emmekä tiedä, mikä häntä vaivaa. Vappuaattona näin pitkästä aikaa siskoani, joka oli juuri palannut kotiin oltuaan puoli vuotta ulkomailla. Itkimme yhdessä pelkoamme ja huoltamme, ja yritimme toivoa parasta. Jossain takaraivossani olin kyllä jo varautunut siihen, että diagnoosi on kasvain. Mitään näin vakavaa tai lopullista en osannut odottaa. Äitihän selviäisi mistä tahansa, ei hänellä voinut mitään tappavaa sairautta olla. Äitienpäivänä annoimme äidille lahjaksi pinkit Reino-tossut, koska halusimme hänelle jotain pehmeää, mukavaa, käytännöllistä ja iloisen väristä sairastamisen keskelle.

Tuntuu kauhealta ajatella, että tuosta kaikesta on vasta vuosi. Liian paljon on ehtinyt tapahtua vuoden aikana. Minusta tuntuu, kuin noista tapahtumista olisi vähintään kaksi vuotta - tai ennemminkin ikuisuus. Elämäntilanne on muuttunut, oma ajattelutapani on muuttunut ja ihmiset ympärillä ovat muuttuneet. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä mikään voi tällaisen jälkeen olla kuin ennen.

Kohta on taas äitienpäivä, ja olo tuntuu aika tyhjältä.

Ikävä.

Tällaisia päiviä tulee aina välillä. Kun tahtoisi vaan soittaa äidille ja rupatella kaikesta. Kertoa kuulumisia ja kuunnella äidin juttuja. Tai istahtaa äidin kanssa saman pöydän ääreen ja juoda kuppikaupalla teetä. Samalla tulisi puitua päivänpolttavat puheenaiheet ja sukulaisten kuulumiset. Silloin ennen en ehkä osannut arvostaa niitä hetkiä tarpeeksi. Tietysti ne olivat silloinkin mukavia, mutta kukapa pystyisi ennustamaan, kuinka äkkiä nekin pienet hetket saavat äärettömän suuren arvon.

Vähän aikaa sitten kävin pakkailemassa äidin astioita varastoon. Tuntui pahalta tyhjentää kaappeja ja kääriä niin monet muistot sanomalehteen. Teki mieli heittäytyä lattialle itkemään, mutta tiesin ettei siitä välttämättä tulisi loppua ihan heti. Keskitin kaiken energiani pakkauspuuhiin ja yritin olla ajattelematta, mitä se kaikki merkitsi.

Äidin koti tuntuu tyhjältä. Ja sitähän se onkin, vaikka huonekalut ja kaikki ovat vielä paikoillaan. Sieltä puuttuu se tunnelma, jonka äiti sai aikaan. Se, kun tietää olevansa tervetullut. Kun odottaa jo sisään astuessaan iloista tervehdystä ja hymyä. Kun tietää, että voisi kertoa mitä tahansa eikä äiti tuomitse.

Äidin hautajaisissa eräs sukulainen sanoi, että äiti ei koskaan tuominnut ketään. Se jäi mieleen, sillä sellainen äiti tosiaan oli. Hän halusi aina uskoa ihmisistä hyvää ja uskoi, että jokaiselle teolle on pohjimmiltaan olemassa joku hyvä syy. Silti hän ei ollut naiivi. Hän oli suojeleva äiti, joka ajatteli kaikessa minun ja siskoni etua. Hän ei olisi koskaan antanut kenenkään tehdä meille pahaa. Tahdon uskoa, että hän suojelee meitä vieläkin, vaikkakin ehkä jostain vähän kauempaa.

En ole käynyt haudallakaan pitkään aikaan. On minulla siitä vähän huono omatunto, mutta osaan muistella äitiä muutenkin. Ei minun tarvitse lähteä jonnekin pystyäkseni ajattelemaan äitiä, tai suremaan. Haluaisin kuitenkin, että äidin haudalla olisi nätin näköistä. Viimeksi kahlasin polviani myöten lumihangessa, nyt lumet ovat varmaan jo sulaneet. Voisin viedä kynttilän. Ja kukkia.

Kuulumisia

Taas vierähti kuukausi edellisestä kirjoituskerrasta. Olen reissannut ympäriinsä muutaman viikon, ensin luottamustehtävissä ja sitten ihan lomalla ja sitten taas luottamustehtävissä. Siksi kirjoittaminen on jäänyt, vaikka välillä olisi kyllä tehnyt mieli karistaa kaikki muut ajatukset ja purkaa hetken aikaa mieltä tänne.

Otimme J:n kanssa irtioton arjesta ja lähdimme pariksi viikoksi lämpimään lomamatkalle. Se tuli tarpeeseen, ja pääsi ihan oikeasti nollaamaan ajatuksia kaukana arjen kiireistä. Ironista siinä on se, ettei matkaan olisi ollut varaa ilman äidin vakuutuksesta tulleita rahoja. Saan siis kiittää äitiä lomasta, vaikka tietysti olisin jättänyt loman väliin ja pitänyt äidin luonamme, jos sellainen olisi ollut mahdollista. Eipä annettu sellaista vaihtoehtoa.

Äidin poismenosta tuli matkamme aikana kuluneeksi puoli vuotta. En voi uskoa, että näin monta kuukautta on jo mennyt. Välillä helpottaa, mutta taidan vieläkin odotella totuuden valkenemista ihan kunnolla. Toisinaan käy edelleen niin, että tapahtuu jotakin erityisen mukavaa, ja ensimmäisenä mielessä käy sadasosasekunnin ajan "pitää kertoa äidille" ennen kuin muistan taas, etten voi tehdä sitä. Reissussa se konkretisoitui taas: kun mietin, kenelle täytyy muistaa lähettää kortti, tuli todella tyhjä olo. Äidin osoite onkin jäänyt siitä listasta pois. Näin mielessäni äidin jääkaapin oven, joka oli täynnä magneetein kiinnitettyjä postikortteja. Nyt siinä on vain tyhjä jääkaappi ja valkoinen ovi. Kukaan ei ole vastaanottamassa korttia ja kiinnittämässä sitä muiden korttien viereen.

Ikävintä matkassa kuitenkin oli se, että sain jonkun vatsapöpön ja jouduin sairaalaan. Tai ei se pöpö, vaan se sairaala. Jo itse sairaalamiljöö muistutti syksyn tapahtumista, mutta lisäksi huoneeni oli täysin samanlainen kuin se, jossa äiti vietti viimeiset viikkonsa. Pohjaratkaisu oli sama, huonekalut olivat samoilla paikoilla ja minä tallustelin tippatelineen kanssa samalla lailla kuin äiti silloin, kun hän jaksoi vielä kävellä. J oli luonani päivät, mutta yöksi hän lähti hotellille nukkumaan ja silloin minulla oli aikaa miettiä ja muistella kaikkea. Silloin olo oli aika kurja. Myös J sanoi jälkeenpäin, että se ympäristö muistutti vähän liiankin elävästi kaikesta, mitä olemme käyneet läpi.

Taloasia on nyt hoidettu. Äidin vanhemmat halusivat siis ostaa talon takaisin itselleen, ja me myimme sen heille enemmän kuin mielellämme. Kaikki paperihommat on tehty ja omistusoikeus on virallisesti siirtynyt meiltä pois. Olo on todella huojentunut, mutta tuntui kyllä vaikealta istua pankissa isovanhempien kanssa. Taas yksi tilanne, joka kiteytti kaiken. Minä ja siskoni toisella puolella, isovanhempani toisella puolella. Äiti puuttui välistä.

Ehkä tämä tästä, vielä jossain vaiheessa. Välillä on niin vaikeaa, ja sitten olo on taas jopa keveä. Tällä viikolla pitäisi mennä käymään äidin työpaikalla ihan omiin opintoihini liittyen. Saa nähdä, mitä siitä tulee. En jaksaisi puhua äidistä kenenkään kanssa, koska pitäisi olla skarppina ja asiallisena tekemässä tutkimusta. Pelkään, että tunteet nousevat pintaan eivätkä enää mene piiloon, jos joku ottaa äidin puheeksi. Ja lisäksi aiheutan ehkä muutaman sydämentykytyksen äidin työtovereille, kun ajan pihaan äidin entisellä autolla. Tekisi oikeastaan mieli perua koko juttu, mutta tämä on pakko tehdä, jos aion saada graduni joskus valmiiksi. Voi äh.

Puhumisen vaikeudesta

Viimeksi pohdiskelin sitä, ettei aina kannata ottaa kipeää asiaa puheeksi läheisensä menettäneen kanssa. Minua mietityttää kuitenkin myös se toinen puoli eli ne, jotka eivät useinkaan osoita tukeaan edes pienellä eleellä.

Edellisen tekstin kommenteissa oli puhetta siitä, miten eri tavoin ihmiset suhtautuvat osanoton sanomatta jättämiseen. Jos ei vaikka ymmärrä tai osaa sanoa surevalle osanottoa ääneen. Minä en loukkaannu, vaikka joku tuttava tai tutuntuttu ei millään tavalla mainitsisi koko asiaa. Sen sijaan minua vähän harmittaa ystävät ja kaverit, joiden suhtautuminen on kieltämättä vähän yllättänyt.

Minulla on muutama melko läheinen opiskelukaveri, joiden kanssa olemme viime vuosien aikana monta kertaa nauraneet kippurassa, jutelleet henkeviä ja viettäneet paljon aikaa yhdessä. He olivat paikalla, kun viime toukokuun alussa purskahdin itkuun kesken ruokailun ja kerroin olevani todella huolissani äidistä. Se oli magneettikuvausta edeltävä päivä. Äidin poismenosta kerroin heille heti seuraavana maanantaina; pakotin itseni luennolle, jotta sain kerrottua tapahtuneesta kavereilleni mahdollisimman pian. Sain osakseni paljon halauksia ja myötätunnon kyyneliä ja olin liikuttunut saamastani tuesta.

Sen päivän jälkeen emme kuitenkaan ole äidistä puhuneet. Kukaan ei ole tullut kysymään, kuinka voin. Enkä minä osaa mennä noin vain yhtäkkiä kertomaan tuntemuksistani heille, kun tapaamme vaikkapa luentotauolla. En tarkoita, että minua pitäisi kauheasti sääliä tai paapoa, tai että joka päivä pitäisi kysellä että millainen olo tänään on. Ei, sellainen alkaisi vain ahdistaa. Mutta kun ei kertaakaan. Kun näemme, kysymys "mitä kuuluu" esitetään niin ylipirteästi ja iloisesti hymyillen, että rivien välistä tulee väkisinkin luettua ajatus: älä vaan kerro mitään ikävää.

En sano, että olisin joutunut kamppailemaan suruni kanssa enemmän, kun niin moni ystävä ja kaveri on ottanut etäisyyttä. Olen selviytynyt ihan hyvin, ja asioiden pohtiminen joko yksin tai J:n kanssa on auttanut minua kovasti eteenpäin. Aloin miettiä tätä koko kuviota enemmän vasta muutamia päiviä sitten, kun näin pitkästä aikaa erästä kaveriani. Emme ole olleet varsinaisesti yhteydessä pariin vuoteen, mutta heti kun näimme, hän halasi minua pitkään ja kysyi, miten voin. Silloin huomasin, etten ole kuullut tuota kysymystä kovinkaan monta kertaa kuluneiden kuukausien aikana.

Miksi ihmiset sitten sivuuttavat ikävät asiat niin helposti ja ikään kuin jättäytyvät tilanteen ulkopuolelle? Luulisin, että kaikki johtuu vain siitä, ettei surua ja surevaa ihmistä osata kohdata. Miten osaisikaan, jos ei ole kokenut mitään sellaista. Kun kerroin ajatuksistani J:lle, hän totesikin: "Sitten jos jollekin käy samalla tavalla, sinä ainakin tiedät, mitä tehdä". Luultavasti näin on, mutta jokaisen suru on erilainen enkä voi olettaa, että minun kokemani suru auttaisi ymmärtämään jonkun toisen surua täydellisesti.

En koe olevani varsinaisesti loukkaantunut kavereilleni, mutta toki heidän käytöksensä ihmetyttää. Ymmärrän, että tällaisesta asiasta on vaikea puhua, kun se on minulle itsellenikin vaikeaa. Tai sitten kaverini ovat hyvin hyvin tarkkoja ja varovaisia ja noudattavat samaa periaatetta, josta kirjoitin viime kerralla: ei välttämättä kannata ottaa kipeää asiaa puheeksi, koska sureva ihminen ei ehkä itsekään halua puhua siitä. Kuka tietää. Ja tietenkin on paljon fiksumpaa pohtia tätä kaikkea täällä blogissa sen sijaan, että puhuisin kavereilleni suoraan...

Aina ei huvita puhua.

Vaikka arki sujuukin ilman sen kummempia ongelmia, on paljon sellaisia asioita joista tulee vaikea olo. Kun ihmiset eivät välttämättä hoksaa, että jokin asia muistuttaa minua äidistä. Kun jokin arkipäiväinen puheenaihe vie ajatukseni surullisiin asioihin, eikä puhekumppani tiedä sitä. Kun joku ottaa äidin puheeksi yllättäen, enkä ole lainkaan osannut odottaa sellaista. Kun en millään haluaisi puhua äidin kuolemasta, mutta toinen vaan puhuu ja puhuu. Enkä minä osaa sanoa ääneen, että lopeta.

Joskus olo on vain kiusaantunut. Suru ei ehdi mukaan, mutta olen silti jotenkin vaivaantunut. Silloin voi yrittää vaihtaa puheenaihetta tai sivuuttaa koko asian. Tai esittää, ettei se arkipäiväinen puheenaihe herättänyt mitään muistoja. On kuitenkin vaikeaa yrittää ulospäin näyttää tavalliselta, kun sisäisesti tuntuu samalta kuin rehtorin puhuttelussa.

Toisinaan suru on odotellut nurkan takana jo valmiiksi, ja syöksyy heti esiin huomatessaan tilaisuutensa tulleen. Siihen ei välttämättä tarvita paljon. Viimeksi riitti se, että lähipiirin lähipiiriin kuuluva henkilö, jota en ollut nähnyt äidin kuoleman jälkeen, tuli halaamaan ja sanoi "otan osaa". Kyyneleet ryntäävät silmiin sekunnin murto-osassa, ja sitten onkin jo kiire räpytellä. Itku ei tietenkään ole kielletty asia, mutta aina ei jaksa sitä ketjureaktiota, joka siitä seuraa. Muut läsnäolijat huomaavat, että nyt tuli paha mieli, ja haluavat lohduttaa. Tulevat halaamaan - lisää itkua - kysymyksiä satelee - lisää itkua - lohduttavia sanoja - lisää itkua. Hyväähän sillä tarkoitetaan, mutta ei minua välttämättä huvita käydä surua siinä tilanteessa sen enempää läpi. Siksi joskus on helpointa kääntää katse hetkeksi, räpytellä kyyneleet pois ja vaihtaa puheenaihetta.

Suru on aina hyvin henkilökohtainen asia, ja siksi se vaatii melkoista tunneälyä ja tahdikkuutta muilta ihmisiltä. Toivottavasti pystyn pitämään tämän mielessäni myös tulevaisuudessa. Sanojaan ei tarvitse varoa, mutta välillä on hyvä pysähtyä kuulostelemaan, pitäisikö sittenkin puhua vaikka harakoista tai mäenlaskusta.

Ajan kulumista ei voi estää.

Helmikuun loppu. Uskomatonta, miten nopeasti aika kuluu. Äidin poismenosta on pian jo puoli vuotta. Suru on muuttunut kuukausien aikana monta kertaa ja monella tavalla. Välillä pää on aivan pyörällä kaikesta surun ja ikävän sekamelskasta, joskus taas olo on hyvinkin rauhallinen ja toisinaan jopa onnellinen kaikesta hyvästä, mitä elämässäni tällä hetkellä on.

Olen taas viettänyt viime viikot melko kiireistä elämää. Luottamustehtäväni vievät minua tasaisin väliajoin eri puolille Suomea. Saan viettää aikaa samanhenkisten ihmisten seurassa, ja kaikki tämä on ollut yksi suurimpia tukipilareitani ja henkireikiä kuluneiden kuukausien aikana. Olen saanut ajatuksia sopivasti muualle, mutta myös surulle on jäänyt mielestäni riittävästi aikaa. En tiedä, olisinko selviytynyt näin hyvin pelkästään kotisohvalla.

Aikaa on kulunut, ja kuten sanoin, suru on muuttunut. Äidistä puhuminen on yhä todella vaikeaa, enkä kovin mielelläni teekään sitä kenen kanssa tahansa. En halua hakemalla hakea itselleni pahaa mieltä, ja moni asia on sen verran kipeä, ettei niistä tee mieli jutella kuin ihan lähimpien ihmisten kanssa. Ja silloinkin itkettää. Tuntuu hyvältä ajatella kaikkia hyviä muistoja äidistä, mutta sitäkin enemmän sattuu muistella niitä huonoja hetkiä. Myös tulevaisuuden ajatteleminen on kipeä paikka: kaikkia suunnitelmia varjostaa tieto siitä, ettei äiti ole mukana.

Parin viime viikon aikana olen huomannut monissa kiperissä tai ihan arkisissakin tilanteissa ajattelevani ensimmäisenä, että täytyy varmaan soittaa äidille - kunnes sadasosasekunnin päästä tajuan, että en voi. Se kirpaisee aika kovaa. En tiedä, miksi tämä on yleistynyt viime aikoina. Olenko jollakin tavalla etääntynyt äidin kuolemasta tai surustani? Ehkä minun täytyy ottaa taas vähän enemmän aikaa itselleni ja ajatuksilleni, unohtaa deadlinet ja muut hetkeksi. Käydä äidin haudalla. Surra.

No niin. Tulihan ne kyyneleetkin taas.

Tämä talo on tyhjempi nyt.

Ei ole oikein tehnyt mieli kirjoittaa vähään aikaan. Tuntui, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Sitten aloin miettiä, että onhan tässä tapahtunut aika paljonkin. Jotain kerrottavaakin siis on.

En ole itkenyt äitiä kovinkaan paljon viime aikoina. Välillä surettaa, mutta ei itkuun asti. Paitsi viikonloppuna. Kävimme tapaamassa muutamaa kaveria eräässä "paikallisessa", jossa sai laulaa myös karaokea. Olin jo valmiiksi aika väsynyt eikä ilta ollut mennyt siksi kovinkaan hyvin. Melkein heti sisään päästyämme joku nainen alkoi laulaa juuri sitä kappaletta, jonka siskoni ystävä lauloi kirkossa äidin hautajaisissa. Tuntui kuin joku olisi lyönyt avokämmenellä kasvoihin, ja muistikuvat vyöryivät taas mieleen. Pakenin vessaan ja kokosin itseni, mutta kovin korkealle ei tunnelma sinä iltana enää noussut. Kappale on kaunis, mutta en varmaan enää koskaan pysty kuuntelemaan sitä itkemättä.

Äidin talon kohtalo on ollut melkoinen murheenkryyni. Nyt sekin asia alkaa olla selvä, ja vieläpä mahdollisimman helpolla tavalla. Tapasimme viime viikolla siskoni kanssa kiinteistönvälittäjän ja sovimme, että talo laitetaan myyntiin. Samana iltana kävimme tapaamassa äidin vanhempia, jotka ovat tietysti olleet hiukan huolissaan vanhan kotitalonsa kohtalosta (en muista, minkä verran olen kertonut, mutta talo on siis isovanhempieni 1950-luvulla rakentama ja äitini lapsuudenkoti, jonka äiti sitten osti itselleen muutama vuosi sitten, kun isovanhempani eivät enää jaksaneet asua siinä). Juttelimme pitkän tovin ja he sanoivat, että ostaisivat talon takaisin itselleen, jos olisivat paremmassa kunnossa. He molemmat ovat kyllä ikäisikseen todella hyväkuntoisia ja täysin järjissään.

Parin päivän päästä isovanhempamme olivat ilmestyneet siskoni ovelle ja sanoneet haluavansa ostaa talon. Koko asia oli kuulemma mietityttänyt heitä niin paljon, etteivät he olleet saaneet edes nukutuksi. Eivät kuulemma halua, että joku ventovieras muuttaa heidän vanhaan kotiinsa. Voin vain kuvitella, kuinka paljon muistoja siihen taloon heillä liittyy. Meillä ei ollut tietenkään mitään sitä vastaan, että talo menisi takaisin heidän nimiinsä. Sovimme, että soitan välittäjälle ja kysyn, miten asian voi hoitaa (kun paperitkin oli jo tehty). Tällaisissa tilanteissahan voi joutua maksamaan välitystoimistolle aika suuriakin summia.

Kun soitin välittäjälle ja kerroin muuttuneesta tilanteesta, hän tuntui olevan heti kärryillä. Kysyin, kuinka tässä nyt toimitaan, ja vastaus pudotti minut melkein tuolilta: "ei mitään, revitään paperit ja se on sillä selvä". Mitä ihmettä?! Kiinteistönvälittäjät mielletään usein rahanahneiksi ja häikäilemättömiksi huijareiksi, jotka ottavat jokaisen euron, joka irti lähtee. Ja tämä uskomaton ihminen sanoo, että ei tässä mitään. Mieletöntä.

Koko kevät näyttää nyt hurjan paljon valoisammalta. Ei myyntihässäkkää, ei paperisotaa (paitsi kauppakirja meidän ja isovanhempiemme välillä), ei pelkoa "myyjän vastuusta", koska isovanhempamme tasan tarkkaan tietävät, mitä ovat ostamassa. Meidän ei tarvitse edes tyhjentää taloa äidin tavaroista, vaan kaikki saa jäädä paikoilleen. Äidin vanhemmat eivät aio muuttaa takaisin taloon, joten mitään ei tarvitse alkaa raivata muiden tavaroiden tieltä pois.

Eihän tässä mikään hirveästi muutu. Paitsi se, että me emme siskoni kanssa enää ole päävastuussa talosta. Voimme kaikessa rauhassa muuttaa muualle, jos opinnot tai työt niin vaativat, eikä meidän tarvitse kantaa huolta mökistä, jonka ylläpito kuuluisi meille. Saamme reilusti lisäaikaa äidin tavaroiden läpikäynnille, kaikkea ei tarvitse pakata laatikoihin nyt. Olo on niin huojentunut kuin voi olla.

Olen aina halunnut ja yrittänyt uskoa siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Äiti uskoi niin, ja niin uskon minäkin. Tämä taloasia on taas yksi osoitus siitä, että niin todellakin on. Vaikeuksien kautta voittoon, vai miten se meni.

Nyt on aika hyvä olla.

Kohtalotoveri lehdessä

Pakollinen blogitauko pidetty. Olin melkein koko viime viikon reissussa luottamustehtävääni liittyen ja aikataulu oli niin tiukka, että hyvä että sähköpostit ehdin välillä tarkistaa. Sainpahan reilusti muuta ajateltavaa kaiken stressin keskelle. Ajatukset tosin palasivat aika nopeasti vanhoihin uomiinsa, kun kotona huomasin, että äidin muistokirjoitus oli ilmestynyt ammattilehdessä.

Sunnuntaina ostin junalukemiseksi uusimman Kodin kuvalehden, tasan yhdestä syystä. Kannessa luki: "Valvoin äidin vierellä loppuun asti, sivu 20". Artikkelissa eräs kolmekymppinen nainen kertoo äitinsä syövästä ja siitä, miten äidin sairaus ja kuolema häneen ovat vaikuttaneet. Pystyn samastumaan niin moneen jutussa mainittuun asiaan tai tilanteeseen, että se tuntuu ihan uskomattomalta.

"Äidiltä oli löytynyt vatsasyöpä. Se oli levinnyt jo niin laajalle, ettei sitä enää voinut leikata. Äidin peruskunto oli romahtanut niin huonoksi, ettei sytostaatteja olisi voitu antaa, eivätkä ne olisi enää edes auttaneet." Uskallan väittää, että tiedän ainakin suunnilleen, mitä tuossa tilanteessa on äidin ja tyttären mielessä liikkunut. Suurta epätoivoa, suuttumusta ja loputonta surua. Miksi näin piti käydä juuri meille?

Nainen kertoo istuneensa lääkärin vastaanotolla kuuntelemassa lääkärin tuomiota: mitään ei ole tehtävissä. Ei sellaiseen voi varautua. Mielessä pyörii, että miten niin muka ei voida tehdä mitään? Nykyajan huippulääketieteessä? Onhan pakko olla jokin apukeino! Mutta ei. "Minusta tuntui, että seuraan jonkun toisen elämää ulkopuolelta". Juuri siltä minustakin tuntui, kun istuin äidin vieressä lääkärin juttusilla. Jotenkin siinä vaan irrottaa itsensä koko tilanteesta, kaikki tuntuu vieraalta - emme me oikeasti ole näitä ihmisiä, tämä ei koske meitä, tuo ei ole minun äitini enkä minä ole tässä.

Nainen kertoo, että noin viikkoa ennen kuolemaansa äiti näytti alkavan antaa periksi ja fyysinen romahdus alkoi. "Se riittämättömyyden tunne on sanoinkuvaamaton: kun toisella on koko ajan huono olla, vaikka tuntuu että kaikki keinot on käytetty eikä enää voi muuta kuin olla läsnä ja antaa lääkettä." Tässä kohdassa minun oli pysähdyttävä ja luettava lause uudelleen ja uudelleen. Niin totta, niin tuttua. Oli niin kamalaa seurata vierestä äidin pahaa oloa, kun ei voinut mitenkään olla avuksi. Niin kauan kuin vain jaksoi, äiti yritti peitellä pahaa oloaan ja vakuutella, että ihan hyvin menee.

Artikkelissa nainen kertoo myös tuntemuksistaan äidin kuoleman jälkeen. Se osa kolahti minuun vielä kovempaa. Niin monet asiat olivat kuin suoraan omista ajatuksistani. "Näin pitkään unia siitä, että äiti oli kuolemaisillaan. Elin ne hetket uudestaan ja uudestaan. Minun oli vaikea nukkua. Kaikkein vaikeinta oli hyväksyä se, että jouduin luopumaan äidistä ja hän joutui luopumaan elämästä." Olen itsekin pyörinyt sängyssä niin monena iltana ja yönä, ja mielessäni on pyörinyt kuvia äidistä juuri ennen poismenoa. Uudestaan ja uudestaan. Äidin kasvojen ilme sillä hetkellä, kun elämä pakeni hänestä. Se kuori, joka jäi jäljelle. Ne ovat surullisia ja jopa vähän pelottavia kuvia. Silti kaikkein vaikeinta tosiaan on ajatella, mitä kaikkea me menetimme äidin poismenon myötä ja mistä kaikesta äiti itse jäi paitsi.

"Jossain vaiheessa aloin laskea, että nyt on mennyt päivä, viikko, kun en ole itkenyt. Ajattelin, että tämä on varmaan sitä toipumista". Tätä samaahan minäkin olen blogissani pohtinut. Mietin vaan vieläkin, että olenkohan selviytynyt näinkin pitkälle jotenkin kummallisen nopeasti. Välillä tulee mieleen, että eikö minussa olekaan tarpeeksi surua, kun olo on näin paljon parempi jo nyt. Enkö välittänyt äidistä "tarpeeksi", kun olen pystynyt jatkamaan elämääni näin pian? Toisaalta tiedän, että juuri tavallinen elämä on se henkireikä, josta saan voimaa jatkaa eteenpäin. Sitä äitikin olisi halunnut.

Me kaikki käsittelemme surua eri tavoin. Minä pysähdyin vähäksi aikaa ja jatkoin sitten pienin askelin eteenpäin. En väitä, että olisin suruni surrut ja käsitellyt äidin kuoleman kokonaan. En todellakaan, siihen on vielä hyvin pitkä matka. Itken äitiä vielä lukemattomia kertoja, ja paha mieli tulee aina, kun joudun puhumaan hänestä. Minulla ei ole kiire suruni kanssa. En silti pysty jäämään paikoilleni; perusluonteeni on sen verran tarmokas ja elämäniloinen. Kuljetan surua mukanani, pakkaan sen reissuun lähtiessäni sydämeni matkalaukkuun enkä yritä väkisin unohtaa sitä. Joskus se pysyttelee taka-alalla, mutta välillä sille pitää antaa enemmän aikaa ja huomiota. Silloin vetäydyn omiin oloihini ja kuuntelen surua niin kauan kuin siltä tuntuu. Sitten on taas helpompi vähän aikaa porskuttaa eteenpäin.

Äiti asuu ajatuksissa, kyynelissä ja unissa.

Meinasin ensin kirjoittaa, ettei ole itkettänyt pitkään aikaan, mutta onhan minua. Paha mieli iskee äkkiä ja itkuvaihe menee nykyään myös melko nopeasti ohi. Siksi kai niitä ei enää muistakaan. Tai siksi, että niitä on kertynyt jo niin paljon. Ei kai tässä kukaan pysyisi laskuissa mukana. Tänään lenkillä tuli vähän surullinen olo, kun radiossa soi Laura Närhen kappale. Se, missä lauletaan että päästän sut pois. Parisuhteestahan se kai varsinaisesti kertoo, mutta kyllä se näköjään minuunkin tehoaa.

Viimeksi itketti tuossa yhtenä iltana aika myöhään, kun olin menossa nukkumaan. J jäi vielä katselemaan telkkaria olohuoneeseen ja minä yritin saada unen päästä kiinni. Se kummallinen levoton olo tuli taas, ja aikani sängyssä pyöriskeltyäni totesin, ettei auta muu kuin tirauttaa muutama kyynel, niin olo helpottaa. Ei tehnyt mieli itkeä yksin, joten kaivauduin J:n kainaloon ja itkeskelin hetken siinä. J lohdutteli silittelemällä, ei siinä sanoja tarvita. Riittää että toinen on vieressä, läsnä.

Samana yönä näin unta, että menimme J:n kanssa naimisiin. Uni itsessään oli niin omituinen että naureskelin koko seuraavan päivän, mutta äitikin oli siellä. Hän oli siellä, tiesin sen, mutta en puhunut hänen kanssaan enkä edes nähnyt hänen kasvojaan. Vihkitoimituksen jälkeen äiti lähti nopeasti pois enkä ehtinyt sanoa hänelle sanaakaan. Näin vain hänen selkänsä, kun hän ajoi polkupyörällä kovaa vauhtia poispäin.

Perjantaina kävin äidin kotona tonkimassa varastoja ja etsimässä mm. luistimiani. Siellä on edelleen vaikea käydä. Yritän tehdä oloni aina mahdollisimman mukavaksi, laitan radion soimaan ja tallustelen ympäriinsä äidin reinot jalassa. Vieläkin tuntui siltä, kuin olisin ollut luvatta penkomassa äidin tavaroita. Lisäksi vanha talo naksahtelee, risahtelee ja narisee, ja säikähdän jokaista ääntä. Sydän hyppäsi kurkkuun, kun puhelimeni alkoi soida keittiön pöydällä ja tärisi pöydän pintaa vasten. En usko kummituksiin, mutta olisi mukava uskoa, että äiti tarkkailee ja suojelee meitä, on läsnä aina välillä.

Minua hirvittää, kun se vanha talo on tyhjillään eikä kukaan käy siellä säännöllisesti. Entä jos joku tajuaa, että siellä on asumaton talo, ja käy tyhjentämässä sen tai rikkomassa paikkoja? Myyntiasia on vielä ihan kesken, tai siis alkutekijöissään. Pitäisi löytää siskon kanssa yhteistä aikaa niin paljon, että ehtisimme tehdä asian eteen jotain. En minä osaa tällaisia asioita hoitaa! Voi kun joku osaisi auttaa niin paljon, että koko myyntihomma sujuisi helposti ja nopeasti, kivuttomasti ja luotettavasti. Voi kun joku voisi tehdä kaiken meidän puolestamme.

Ikävää ja ärsytystä

Eilen oli syntymäpäiväni. Aina ennen olen syntymäpäiväni aamuna herännyt puhelimen piippaukseen tekstiviestin merkiksi, tai sitten herätessäni puhelimessa on ollut odottamassa viesti. Onnitteluviesti äidiltä. Se oli jotain pysyvää ja varmaa, jokavuotinen "onnea rakkaalle tyttärelleni x-vuotispäivänä". Oli vähän tyhjä olo, kun viestiä ei enää tullutkaan. Taas yksi pieni asia, joka kertoo äidin olevan poissa.

Samanlaisia pieniä asioita tulee vastaan varmasti vielä monia. Sen sijaan, että voisin jutella äidin kanssa ja kertoa hänelle kaikkia muiden mielestä vähäpätöisiä juttuja opinnoista, gradusta, töistä tai vaikka naapurin haukkuvista koirista, voin vain katsella äidin valokuvaa, yrittää muistella yhteisiä hetkiämme ja kohdistaa ajatukset siihen, että äidillä on nyt hyvä olla.

Tuntuu jo vähän tyhmältä, kuinka pieniä asioita ajattelee ihan eri tavalla kuin ennen. Lapsena oli älyttömän hauskaa, kun joku leikki kuollutta ja häntä sitten kutiteltiin ja nauratettiin, yritettiin saada osoittamaan "elonmerkkejä". Enää ei paljon naurattaisi. Facebookin käyttö ärsyttää välillä ihan tosissaan, koska tuntuu ettei siellä osata tehdä muuta kuin valittaa. Joka toisen kaverin statuspäivitys on jotain valivali-asiaa, ihan turhista pikkuasioista. Joku päivittää tiedon joka ikisestä pikku flunssasta tai kivusta, toinen "vihaa" opettajiaan tai opiskelua yleensä, ja kolmas kokee muuten vaan tarvetta etsiä jatkuvasti vain niitä negatiivisia asioita elämästään. Ihan oikeasti, onko pakko?

Should I stay or should I go?

Kirjoittelu tänne näyttää harvenevan entisestään, mutta eipä tässä mitään ihmeellisiä kuulumisia olekaan. Tätä yhtä ja samaa on elämä ollut jo jonkin aikaa, tunteiden ristiaallokkoa ja välillä tyynempää.

Äiti käy mielessä joka päivä. Suru saattaa hyökätä päälle jostain aivan mitättömistä asioista. Aina syytä ei edes tarvita, vaan mieli alkaa ikään kuin toimia itsestään ja sitten surettaa. Joskus on helpompaa ajatella, että äiti on nyt paremmassa paikassa ilman kipuja, joskus taas kaikki tuntuu niin väärältä. On oikeastaan aika rankkaa, kun oma suhtautuminen tähän kaikkeen vaihtelee niin paljon. Vaikka jonakin päivänä olisi hyvä ja helppo olla ja porskuttaisi "minä selviän" -asenteella eteenpäin, ei koskaan voi olla varma, milloin seuraava huono päivä tulee.

Ikävöin äitiä kovasti, vaikka suru itsessään olisikin joinakin päivinä helpompi käsitellä. On edelleen vaikea hyväksyä, että äiti on lopullisesti poissa, eikä mieleni ilmeisesti ole sitä vielä täysin sisäistänytkään. Muutama päivä sitten eteen tuli eräs tilanne, johon olisi tarvittu neuvoa. Ennen kuin tajusinkaan, olin jo saanut päähäni ajatuksen, että pitää soittaa äidille ja kysyä häneltä apua. Seuraava ajatus sitten olikin, että eipä taidetakaan soittaa...

Alkaa vähitellen tuntua, että onko tässä blogissa enää mitään järkeä. Jauhan samoja asioita kerta toisensa jälkeen, pyörittelen surua ajatuksin ja sanoin. Alunperin halusin aloittaa blogin, koska minun piti päästä purkamaan ajatuksiani äidin sairaudesta jotenkin. En kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että se vaihe voisi kestää vain vähän aikaa. Nyt, kun mitään "uutta" ei enää tapahdu, ei minullakaan ole oikein mitään uutta kerrottavaa. Näin jälkeenpäin ajateltuna harmittaa, etten aloittanut blogia jo alkukesästä. Mietin kyllä asiaa jo silloin, mutta jostain syystä ajatus kypsyi vasta elokuussa. Olisi niin paljon helpompi muistaa asioita, kun ne olisi kirjoitettuna johonkin. Nyt monet tapahtumat puuroutuvat ja sekoittuvat mielessäni enkä muista, missä vaiheessa kesää mitäkin tapahtui.

Täytyy miettiä tätä koko blogiasiaa vähän. Toki on terapeuttista vaihtaa kuulumisia lukijoiden kanssa, mutta tuskin kukaan jaksaa lukea montaa kuukautta samoja juttuja. Melko surkuhupaisaa, että suunnittelin blogin perustamista jo varmaan pari vuotta sitten. Sen aihe ei tosin olisi ollut näin vakava. Blogi jäi silloin perustamatta, mutta tulihan sille ajatukselle lopulta käyttöä - vaikka mieluummin olisin tietysti jättänyt tämän koko kauheuden väliin.

Kerran viikossa itkettää.

Viime aikoina itkun määrä on vähentynyt huomattavasti verrattuna siihen, mitä se oli syksyllä. Joskus itketti joka päivä, sitten muutaman kerran viikossa. Nyt tahdiksi näyttää vakiintuneen kerran viikossa. Vaikka olisi miten hyvä mieli ja aurinkoinen olotila, kerran viikossa itkettää. Uutenavuotena itketti, kun huolen ja murheen vuosi 2010 vaihtui toivoa täynnä olevaan vuoteen 2011. Sen jälkeen oli taas monta päivää aika kevyt olo eikä suru päässyt valloilleen. Ehdin (taas kerran) ajatella, että onpa jännä kun ei ole itkettänyt pitkään aikaan.

Torstaina nukkumaan meneminen oli vaikeaa. Uni ei tullut, ja ajatukset laukkasivat ympäriinsä. Oli levoton olo, ja huomasin että paha mieli tekee tuloaan. Minua ei kuitenkaan itkettänyt, ja lopulta nukahdinkin. Perjantaina katsoin elokuvan Kattona tähtitaivas. Se kertoo nuoresta tytöstä, jonka äiti sairastaa syöpää. Aavistelin jo elokuvan alkaessa, että tämä ei tainnut olla hyvä idea, mutta tarina vei mukanaan enkä malttanut vaihtaa kanavaa. Elokuva oli koskettava, ja liippasi ehkä vähän turhankin läheltä. Itkin kuin vesiputous. Minun oli helppo samastua päähenkilön tuntemuksiin, ja liian paljon muistui taas mieleen. Vaikka elokuva loppui, olin koko loppuillan surullisella mielellä. Ikävöin äitiä ja muistin taas, kuinka moni asia on toisin äidin kuoltua.

Tänään kävimme siskon kanssa läpi hautajaiskuvia. Hautajaisista on sopivasti tasan kolme kuukautta. Aika on mennyt uskomattoman nopeasti. Kuvien katseleminen oli yllättävän helppoa, vaikka moni asia palautuikin elävästi mieleen. Muistin, kuinka pahalta tuntui katsella arkkua kirkossa ja ajatella, että tuolla on minun äitini. Kun kantajat lähtivät viemään arkkua kirkosta ulos, pelkäsin koko ajan että he pudottavat sen. Koko matkan haudalle saakka tuijotin äidin nimeä arkun päädyssä. Halusin päästä pois, mutta samaan aikaan en olisi halunnut luopua. Hautajaiset tarkoittivat lopullista luopumista, enkä minä ollut vielä valmis siihen.

Tähän saakka olen selviytynyt omasta mielestäni jopa yllättävän hyvin. Takapakkia on otettu monta kertaa, mutta elämä on silti kulkenut hiljalleen eteenpäin. Onneksi minulla on sisko ja J, joiden ansiosta oloni on turvallinen ja luottavainen. Minun ei tarvitse jäädä yksin. Rakkaiden ihmisten avulla myös omat jalat on saatu taas kantamaan, ja nyt löytyy jo energiaa suunnitella tulevaisuutta. Kipeitä kohtia on tietysti yhä paljon, ja surutyö jatkuu vielä pitkään. Silti tunnen olevani onnellinen. Vaikka välillä itkettääkin.

Uuden vuoden alkua

Tähän alkaneeseen vuoteen liittyy paljon toiveita, haaveita ja odotuksia. Ennen kaikkea toivo siitä, että vuodesta tulisi onnellisempi ja ilontäyteisempi kuin edellisestä. Vaikka viime vuoden aikana tapahtui paljon mukaviakin asioita, ne kaikki ovat jääneet huolen ja surun varjoon. Vuosi 2010 jää muistoihini varsinaisena elämän käännekohtana: äidin sairauden myötä moni muukin asia muuttui. Ajattelu ja yleensäkin suhtautuminen elämään on ollut erilaista siitä asti, kun eteemme lyötiin totuus siitä, kuinka hauras ihmiselämä onkaan. Toki minäkin edelleen osaan nalkuttaa olohuoneen lattialle jääneistä sukista tai valitella gradupaineita, eikä tonnin painoisten kauppakassien raahaaminen pipo silmillä paukkupakkasessa ole edelleenkään herkkua - näitä arkisia asioita. Mutta taustalla on kuitenkin tunne siitä, että minulla on joka tapauksessa kaikki aika hyvin.

Olenkohan koskaan itkenyt niin paljon kuin viime vuonna? Toki varmaan joskus ihan pienenä, mutta sen jälkeen. En usko. Muistan niin monia kertoja, kun olen maannut illalla peiton alla ja kastellut tyynyni kyynelillä, tai istunut sohvalla J:n kainalossa ja itkenyt hänelle sekä omaa että äidin pahaa oloa. Itku on jo vähentynyt, mutta suru säilyy yhä, rauhallisempana ja tyynempänä.

Tuntuu vieläkin omituiselta, että kaikki se huoli, tuska ja suru tiivistyi niin lyhyeen aikaan. Koko tapahtumien kirjon huomioiden olisi ihan hyvin voinut kulua ainakin vuosi, mutta meillä siihen meni noin puoli vuotta. Kaikki tapahtui liian nopeasti, kuten olen niin monta kertaa jo sanonut. Toisaalta tämä oli ehkä helppoa: nostan hattua kaikille, jotka jaksavat tsempata vuodesta toiseen hoitojen ja kontrollien sekä toivon ja epätoivon keskellä.

Vaikka aikaa olisikin ollut enemmän, olisiko se muuttanut mitään? En usko, että olisin ilman ennakkovaroitusta eli diagnoosia todella havahtunut siihen tosiasiaan, ettei äiti ehkä olekaan olemassa niin kauan kuin minä uskon ja toivon. Siihen asti olisin joka tapauksessa elänyt aivan kuten ennenkin. En olisi missään nimessä halunnut pitkittää äidin pahaa oloa, näinhän kuinka kipeä hän oli. Hetken lisäaikaa olisin toivonut diagnoosin ja vakavan vaiheen väliin, niin ettei äiti olisi ollut niin kipeä ja olisimme voineet vielä tehdä yhdessä asioita. Muutakin kuin istua sängyn laidalla puhumassa. Jälkiviisaus on helppoa, mutta sillä ei voita mitään muuta kuin entistä matalamman mielen. Minusta ei kuitenkaan tunnu, että jotakin jäi sanomatta, joten ehkä aikaa oli meille juuri sopivasti.

En vieläkään näe äitiä muistoissani muuten kuin sairaana, mutta siihen auttavat valokuvat. Nyt äiti katselee kirjahyllyn päältä sellaisena kuin oli pari vuotta sitten. Posket ovat punaiset, eivät yhtään keltaiset. Hiukset näyttävät kiiltäviltä ja silmissä näkyy tuttu valo. Äiti on terve.