Viime päivät ovat menneet aika hyvin. En ole itkenyt moneen päivään. Minua ei itkettänyt edes äidin haudalla lauantaina, keskityin vain kynttilälyhtyjen ja muiden koristeiden kaivamiseen lumen alta. Ja kuuntelin hautausmaan ääniä. Mutta ei pidä luulla liikoja, onhan niitä takapakkeja tullut ennenkin. Joten sellaista odotellessa sitten...
On kummallista, miten syöpä ja kuolema ovat koko ajan jotenkin ihan eri lailla läsnä kuin aikaisemmin. Tai niihin liittyviä asioita havaitsee aikaisempaa enemmän. Tuntuu, että jokaisessa katsomassani tv-ohjelmassa tai elokuvassa käsitellään syöpää ja/tai kuolemaa. Radiossa soiva musiikki on haikeaa ja sanat kertovat menetyksestä. Liian usein kuulen ihmisten (tuttujen tai vieraiden) puhuvan asioista, jotka aiheuttavat minulle surua. Jos joku vitsailee syövästä tai kuolemasta, minulla kiehahtaa. Jos joku tekee karkeita yleistyksiä syöpäpotilaista (kuten viikonloppuna kävi) ja vihjailee esimerkiksi jokaisen syöpäpotilaan joskus polttaneen tupakkaa, nousee savu jo korvista.
Minusta on tullut tietyille asioille herkkä, mutta joihinkin muihin saatan suhtautua aiempaa arkisemmin tai kylmemmin. Jonkin aikaa sitten juttelimme kavereiden kanssa eräästä tutustamme, jolla on tapana valittaa ihan aina ja ihan kaikesta. Totesin ääneen, että se ihminen ei varmaan ole koskaan kokenut mitään riittävän ikävää, että tajuaisi asioiden olevan oikeastaan aika hyvin. Suorasukainen toteamukseni taisi tulla kavereilleni vähän yllättäen, sillä sen jälkeen kaikki olivat vähän aikaa ihan hiljaa ja näytti, ettei kukaan oikein osannut sanoa mitään.
Viime viikolla äidin tavaroita läpikäydessäni otin mukaani pari tuubia kosteusvoidetta. Sitä samaa, jolla rasvailin äidin turvonneita jalkoja monta monta kertaa. Tiesin, että pakkaskuiva ihoni tykkäisi paksusta ja kunnolla kosteuttavasta voiteesta, mutta silti minua arvelutti ottaa tuubit käyttöön. Minun ei tarvinnut kuin avata korkki ja vähän haistaa voidetta, niin kasa muistoja ryöpsähti elävinä mieleen. Nyt minua tietysti surettaa hirveästi aina, kun rasvailen jalkojani. Se hajukin on niin paha. Miksi hajustamattomat voiteet eivät voisi olla oikeasti hajuttomia?
Hei!
VastaaPoistaLöysin sattumalta tänne ja luin. Ymmärrän. Minullakaan ei ole enää äitiä.
Minua jännittää kovasti meno isän haudalle jouluna kun en ole tän välimatkan vuoksi nyt hautajaisten jälkeen muuten vielä päässyt.
VastaaPoistaMinuakin ärsyttää kun ihmiset valittavat kaiken maailman pikkuasioista sekä se, etteivät jotkut viitsi viettää aikaa ikääntyvien vanhempien kanssa nyt kun se olisi vielä mahdollista.
intootje
Läheisen menetyksen jälkeen, läheisen sairastaessa asiat elämässä asettuvat ihan oikean mittakaavan mukaan paikoilleen.
VastaaPoistaAsioista tulee asioita, ja oman elämän ennen suuret hankaluudet ovat pieniä pilkkuja.
Ihan kyuten totesit, ihmisten vali-vali osasto on rasittavaa.
Realismi astuu elämään ihan eri tavalla.
Suru löyrää aikansa ja paikkansa tulla ulos, aina silloin,kun sille sopii. Kun sinulle sopii.
Lämpimiä ajatuksia sinulle.
vintti
Läheisen kuolema vaan panee meidät pohtimaan omaa suhdettamme elämään,sairauksiin ihan eri tavalla.
Sana syöpä tuntuu olevan läsnä kaikkialla, allekirjoitan tuon täysin.
hippityttö: tervetuloa, jos niin voi tässä tapauksessa sanoa. Olen huomannut, että on vähän sellaisia ihmisiä, jotka voisivat ymmärtää sen mitä käyn tällä hetkellä läpi. Näköjään teitäkin löytyy, ja se helpottaa.
VastaaPoistaintootje: En ihmettele, jos sinua jännittää. Minuakin jännitti ensimmäisellä kerralla, ja oikeastaan edelleen jännittää aina vähäsen. Anna itsesi tuntea mitä tunnet. Jos itkettää niin itke, mutta pidä mielesi avoimena, sillä se helpottaa ja haudalla käynti ei ehkä seuraavalla kerralla jännitä ihan niin paljon. Voimia sinulle.
vintti (miksi anonyymi?): Uskomatonta, miten nopeasti asiat löytävätkään oikeat mittasuhteet, kun jotain oikeasti raskasta tapahtuu. Sitä alkaa iloita voidessaan kävellä ulkona paukkupakkasessa, vaikka kuinka varpaita palelisi. Kunpa useammat muistaisivat, että saamme olla todella onnellisia jo siitä, että selviydymme arjesta omin voimin ja voimme elää ns.normaalia elämää ilman jatkuvaa uupumusta, pahaa oloa tai kipua.