Olo on kohentunut alkuviikon jälkeen kovasti. Huomaan silti, että nyt on menossa joku uusi ajanjakso. Ehkä se johtuu hetkellisestä kiireettömyydestä: minulla on taas vaihteeksi aikaa miettiä tätä kaikkea ja muistella äitiä. Toisinaan itkettää, mutta sehän kuuluu asiaan. Muistikuvat äidin viimeisistä hetkistä tulevat nyt muutaman viikon tauon jälkeen mieleeni taas päivittäin.
Silti tietynlainen epäusko säilyy. On niin vaikea ajatella, ettei äiti tule enää olemaan mukana missään, mitä elämässäni tapahtuu. Viime aikoina olen ollut sekä innostunut että vähän stressaantunut graduprojektin aloittamisesta. Olisi niin mahtavaa, jos voisin yhä soittaa äidille ja kertoa viimeisimmät kuulumiset. Hän osaisi varmasti rohkaista ja tukea minua, aivan niin kuin hän on tehnyt koko opintojeni ajan.
Tänään kuulin huonoja uutisia. Taas syöpä, ei ihan lähellä minua mutta sukulaisen lähipiirissä kuitenkin. Kyseessä on nuori ihminen, mikä surettaa vieläkin enemmän. Taudin ennuste on onneksi melko hyvä, mutta kasvain oli ehtinyt jo melkoisiin mittoihin ennen löytymistään. Haluaisin kovasti soittaa tälle sukulaiselleni (jonka kanssa olen ollut nuorempana aika paljonkin tekemisissä ja joka on minulle tärkeä), mutta vähän pelottaa. Haluaisin osoittaa tukeni, mutta pelkään, että oma suruni on vielä liian lähellä. Silti jokin sisälläni sanoo, ettei mikään olisi enemmän oikein kuin se, että tarttuisin puhelimeen ja soittaisin. Joka tapauksessa toivon kovasti, että kaikki kääntyy parhain päin ja nuori potilas selättää sairauden.
Perunkirjoituksen ajankohta on nyt sovittu. Viimeisiä papereita odotellaan ja siinä sivussa vähän stressataan. Sukulaisten kanssa saa edelleen olla vähän varpaillaan. Joulu on nyt lyöty lukkoon, äidin kotiin ei mene kukaan. Muista asioista sitten saakin taas kiristellä hermoja ja hampaita... En olisi koskaan, ikimaailmassa kuvitellut, että äidin kuolema repisi sukuamme näin. Tällä hetkellä tuntuu, että äidin vanhempi sisko on ainoa, jolle voin soittaa ja puhua ja joka ymmärtää myös minua ja siskoani. Varsinkin äidin veljen käytös on yllättänyt melkoisesti, mutta en minä varmaan olekaan koskaan tuntenut sukulaisiani tarpeeksi hyvin. Olen jo monta kertaa miettinyt, että kunpa kaikki käytännön asiat saataisiin äkkiä pois päiväjärjestyksestä eikä olisi niin monta asiaa huolehdittavana. Sen jälkeen voisikin vaikka karistaa tämän kaupungin tomut jaloista ja paeta jonnekin vähän kauemmas.
Heippa,
VastaaPoistalöysin blogisi sattumalta kun omaa surutyötäni käyn läpi (isäni kuoli 26 lokakuuta, tosin ei syöpään mutta toiseen sairauteen). Asun ulkomailla ja täällä läheisimmät ystävät eivät ole samoja asioita vielä kokeneet. Niinpä oli mielenkiintoista lukea sinun ajatuksiasi ja huomata niissä paljon samaa.
Joulu on tulossa ja vaikka periaatteessa tällä hetkellä en välitä koko juhlasta, ainoa mikä olisi tärkeää, on se että pääsisin Suomeen muun perheen luo. Ja tietysti Finnairin lakkoillessa sekään ei ole varmaa, että pääsenkö sinne edes (valitettavasti mulla on Finskiltä lento). Paljon voimia sinullekin, joulu tulee varmaan olemaan vaikeaa sinullekin tänä vuonna.
intootje
Hei.
VastaaPoistaKiitos samoin, voimia tarvitset varmasti sinäkin. Suru on elettävä ja käytävä läpi, ja vaikka se kaikki tuntuukin välillä aivan ylivoimaiselta, niin uskon ja toivon että jonakin päivänä helpottaa.
Toivottavasti pääset Suomeen perheesi luokse jouluksi. Minun perheeni taisi hajota lopullisesti äidin kuoleman myötä; vanhempani ovat eronneet jo vuosia sitten, ja vaikka olenkin isän kanssa yhteyksissä, ei suhteemme ole niin läheinen kuin minulla ja äidillä oli. Yhteisen sävelen löytäminen muiden sukulaisten kanssa ei oikein näytä onnistuvan. Siskoni ja avokkini taitavatkin nyt olla ne "varsinaiset" perheenjäseneni. Olen vähän sellainen väliinputoaja: olen muuttanut pois kotoa jo vuosia sitten mutta omaa perhettä (tai siis lapsia) ei vielä ole, joten ehkä siksikin tunnen olevani nyt vähän tyhjän päällä.
Hurjasti jaksamista ja tsemppiä vaikeisiin aikoihin! On aika lohdullista huomata, ettei näidenkään asioiden kanssa tarvitse jäädä yksin.