Olin tällä viikolla taas muutaman päivän reissussa erääseen luottamustehtävääni liittyen. Kuten jo viimeksi osasin aavistaa, paha mieli kävi taas kylässä. Välähdyksenomaiset kuvat äidin viimeisistä hetkistä palasivat, ja niiden myötä tulin todella surulliseksi. Vaikka vietin keskiviikkona iltaa mukavassa porukassa, mieli oli niin matalalla että minun oli pakko vetäytyä seurueesta ja yrittää mennä nukkumaan. Silloin muistot vain vahvistuivat, ja näin äidin viimeiset hengenvedot ja erityisesti sen, miltä hänen kasvonsa näyttivät lähdön hetkellä. Jostain syystä sama kuva toistui uudelleen ja uudelleen. Itkin omissa oloissani hetken aikaa, ennen kuin uni tuli.
Suru oli vahvasti läsnä vielä seuraavanakin päivänä, ja sama muistikuva palaili mieleeni useasti päivän aikana. En tiedä, miksi juuri tämä ajankohta ja miksi juuri se muisto. Suru ja muistojen läpikäyminen varmaankin etenevät aaltomaisesti: joskus on helpompaa ja välillä ei sitten pysty keskittymään mihinkään, kun muistojen tulva vie kaiken kapasiteetin mielestä. Tuon tietyn muiston toistuminen johtuu varmaan vain siitä, että se on yksi voimakkaimmista. Siihen tiivistyy koko suru ja sen syy, ja se tilanne on avannut kaikkein suurimmat haavat sisälläni. Niin suurten haavojen paikkaamiseen ei ihan yksi tai kaksi muistelukertaa riitä.
Olen huomannut, että suru ja paha mieli tulevat nykyään eri tavalla. Aluksi itkukin saattoi päästä aivan yllättäen, ilmoittamatta ja "ilman syytä". Nykyään tunnen, kun surun aalto on tulossa. Tulee jollakin tavalla levoton ja ahdistunut olo. Äiti tietysti pyörii mielessä, mutta niinhän hän tekee joka päivä. Itkettävän kokoisen surun tullessa äiti-ajatukset lisääntyvät entisestään ja keskittyminen on vaikeaa. Ajatukset harhailevat eikä sosiaalinen kanssakäyminen onnistu. Vajoan helposti omiin ajatuksiini eivätkä hauskimmatkaan jutut naurata. Vaikka yrittäisin päästä siitä tunteesta eroon, se ei yleensä onnistu. Paha mieli menee ohi vasta, kun on rauhassa saanut itkeä sen pois. Sama taitaa päteä yleensäkin suruun: se ei lähde muuten kuin suremalla.
Ei se varmaan muutoin todellakaan lähde, kuin suremalla.
VastaaPoistaSe suru siis.
Ehkä sen juuri niin kuulu mennä?
Toiset sanovat, ettei se suru poistu koskaan, se vaan laimenee, ja sen kanssa oppii elämään.
Niin kai se on?
Ystävättäreni surmattin kaksi vuotta sittenhuhtikuussa, ja voin kertoa- että kyllä,laimentunut on. Poistunut ei.
Välillä oma tuska ja ahdistus palaa niin suurina kimpaleina takaisin, että järki lähtee päästä.
Istun suihkunnurkassa ja nyyhkytän, etteivät lapset kuule japelästy.
Tuskaa on niin paljon. Surua on niin paljon.
Anna itsellesi aikaa. Juuri niin paljon, kuin hyvä on- ja hieman vielä lisää. Tunne joka asia, muista joka muisto.
Minusta tuntui jotenkin hyvältä, ettet ollut voinut pestä äidin yöpaitaa, sen tuoksun takia.
Se oli minusta lohdullinen ajatus.
Äiti <3
Hei Hertta
VastaaPoistaOlen käynyt pari kertaa lukemassa... Olen niin pahoillani ja toivon hirmuisen paljon voimia. Itselläni on koko tämä kamaluus alkumetreillä. Äidilläni sappitiehytsyöpä-epäily... viimeiset viikot on menny itkiessä ja uuden vuoden alla saadaan varmistus. Hyvin varma kyllä olen, että sitä se on. Rauhaisaa joulun aikaa, haikeudelta ja surulta ei voi välttyä, mutta ehkä tästä selvitään... terv. Iina
vintti. Sinulla on niin suunnattoman paljon surua. Koita selviytyä jotenkin, vaikka sitten siellä suihkunnurkassa - tärkeintä kai on, että suruaan työstää jollakin tavalla. En itsekään usko, että suru voi koskaan kokonaan mennä pois, mutta laimeta se varmasti voi ja niin uskon itsellenikin tapahtuvan.
VastaaPoistaHenkirikokset ovat vielä jotain aivan muuta kuin tappavat sairaudet. Silloin kuolema tulee niin äkkiarvaamatta, etten voi kuvitellakaan miltä sellainen läheisistä tuntuu. "Luonnonvoimille" emme mahda mitään, mutta kun ihminen päättää riistää toisen ihmisen hengen, on viha ja katkeruus varmasti suunnattoman paljon suurempaa kuin sairauden edessä. Sylin täydeltä lämpimiä ajatuksia sinun suuntaasi.
Iina. Kauheasti voimia sinullekin. Muistan, miten kamalaa se epävarmuus on. Silloin minäkin itkin hirveän paljon. Toivon kovasti, että äitisi diagnoosi olisi jotain muuta kuin tuo, mutta jos niin käy, älkää heti lannistuko. Vaikka tauti on ärhäkkä, en haluaisi että minun äitini tarina olisi sinulle ainoa esimerkki siitä, mitä tulevaisuus voi tuoda tullessaan.
Teilläkin on synkkä joulu varmaankin tulossa, mutta yrittäkää silti nauttia siitä parhaanne mukaan. Jos tuntuu, että haluaisit vaihtaa kokemuksia enemmänkin, laita sähköpostia hhertta(at)wippies.com. Vertaistuki ei auta pahaan oloon aivan täysin, mutta kyllä se vähän helpottaa. Iso halaus sinulle ja perheellesi, ja suuri onnen rutistus äidillesi. Olette ajatuksissani.