Joulutauko vierähti näköjään yli viikon mittaiseksi. Tuntuu, että aika kuluu nykyään entistäkin nopeammin. En tiedä, johtuuko se kiireisestä arjesta vai mistä, mutta on uskomatonta ajatella, että äidin poismenosta on jo yli kolme kuukautta. En tiedä, uskallanko ihan vähän aavistella, että suru hälvenee vähitellen. Vaikka paha mieli iskeekin vielä säännöllisesti, suru ei ole ajatuksissa aivan joka hetki. Toki tiedän, että suru jatkuu vielä pitkään, mutta ihan yhtä raastavaa se ei enää ole.
Joulu meni kaiken kaikkiaan aika leppoisasti. Aattona olimme tosiaan meillä, ja tuntui melkein tavalliselta viikonlopulta - sillä erotuksella, että pöydässä oli jouluruokaa ja glögiä. Haudalla käyminen oli vaikea hetki. Sytytimme kynttilät ja hiljennyimme siskon kanssa haudan vierelle itkemään. Ikävä oli kova. Siihen hetkeen kiteytyi koko kuluneen vuoden huoli, suru ja paha mieli.
Illalla äiti tuli keskusteluissa esille useasti, mutta sellaisella rauhallisella ja tyynellä tavalla. Jos joku haluaa uskoa, että äitikin oli kanssamme, eräs sellaista uskomusta vahvistava hetki oli. Istuimme olohuoneen sohvalla ja juttelimme jotain äidistä, muistelimme kai jotain hauskaa hetkeä jossain menneisyydessä. Äkkiä keittiöstä kuului kilahdus, ja kun menimme katsomaan, voiveitsi oli "hypännyt" pöydällä olevasta rasiasta lattialle. Järkiselityshän tietysti on, että margariini pehmeni huoneenlämmössä ja veitsi putosi sen takia. Kummallinen puoli asiassa on, että rasia ei ollut pöydän reunalla, vaan 10-15 cm reunasta, ja veitsen piti tosiaan hypätä tuolin selkänojan yli, tai sitten selkänojassa olevasta aukosta suoraan lattialle. Mitään muuta kilinää tai kolinaa putoamisesta ei kuulunut kuin se, kun veitsi kilahti lattiaan. Jännittävää, vaikka en kummituksiin tai henkiolentoihin varsinaisesti uskokaan. :)
Olen viime aikoina jo vähän suunnannut katsetta toiveikkaasti tulevaisuuteen. Mielessä pyörii monenlaisia haaveita ja suunnitelmia - ja toki äidin muisto on niissä jokaisessa mukana tavalla tai toisella. Joissakin suruna, toisissa taas hyvinkin käytännönläheisesti. Surua herättäviä tulevaisuudenkuvia ovat esimerkiksi oma valmistuminen, jota äiti ei ehtinyt nähdä. Hän olisi ollut niin ylpeä. Samaan kategoriaan kuuluvat kaikki minun ja J:n yhteiseloon liittyvät asiat: häät ja lapset kuuluvat suunnitelmiimme, mutta surettaa ajatella, ettei äiti ole näkemässä niitä.
Käytännönläheisempiin suunnitelmiin kuuluu hurja määrä kiitollisuutta äitiä kohtaan. Saamme siskoni kanssa jonkin verran perintöä, minkä ansiosta joidenkin haaveiden toteuttaminen on mahdollista. Maltillisesti tietenkin; haluan miettiä, mihin tarkoitukseen äiti haluaisi minun käyttävän rahat. Voin melkein kuulla hänen ohjeensa: "Matkustele, mutta kaikkea ei saa tuhlata. Käytä järkevästi. Hanki jotain pysyvää. Säästä. Siinä on hyvä turva tulevaisuutta varten." Myös suunnittelemiini jatko-opintoihin saattaa mennä rahaa, joten on upeaa, että tavoitteena olevien opintojen suorittaminen ei jää ainakaan rahasta kiinni.
Tällaisissa tunnelmissa kohti uutta vuotta...toivottavasti se tuo tullessaan enemmän iloa kuin surua.
Ilon hetkiä uuteen vuoteen sinulle ja läheisillesi! Tuokoon uusi vuosi mukanaan hyvää. On lohdullista kuulla, että suurin suru alkaa ehkä hiemen laantumaan. Varmasti niitä kovia ikävän ja surun tunteita tulee, mutta että välillä on hyviäkin hetkiä. Minä kyllä uskon, että äitisi on ollut jollain lailla läsnä silloin jouluna. :) terv. Iina
VastaaPoistaKiitos Iina :)
VastaaPoistaHyvien hetkien avulla on helpompi jaksaa, ja nykyään niistä nauttiikin jotenkin aivan eri tavalla. Niitä arvostaa enemmän kuin ennen. Mikään tai kukaan ei ole itsestäänselvää, ja siitä ajatuksesta syntyy monia onnellisuuden kokemuksia.