Perunkirjoitus oli maanantaina, eikä tällä hetkellä ole enää mitään sellaista asiaa hoidettavana, jolla olisi joku deadline. Tuntuu rauhoittavalta. Itse perunkirjoitus oli yllättävän helppo, vaikka välillä tunteet olivatkin nousta pintaan. Yritin kuitenkin suhtautua siihen kuin mihin tahansa paperityöhön. Jälkeenpäin totesimme siskon kanssa, että surusta huolimatta nyt on tosi helpottunut olo. Voi hetkeksi keskittyä vain olemiseen eikä tarvitse stressata, että onko kaikki asiat varmasti hoidettu.
Ylihuomenna on jouluaatto. Minulla ei ole ollut hitustakaan joulumieltä missään vaiheessa, ja koko joulu on oikeastaan aivan yhdentekevä. Toki on mukava syödä hyviä ruokia ja rauhoittua, mutta siihen se sitten jääkin. Tähän jouluun konkretisoituu aika paljon. On vaikeaa ajatella, että joulunvietosta puuttuu yksi tärkeä ihminen. Vietämme aaton meillä kolmestaan: siskoni, J ja minä. Syömme jouluruokia, maistelemme viinejä ja pelailemme pelejä. Äiti on varmasti läsnä sekä ajatuksissa että puheissa - ja kyynelissä. Sukulaisia näemme vasta tapaninpäivänä; he ovat päättäneet lähteä erääseen matkailukeskukseen jouluksi. En minä mitään sukujoulua olisi kaivannutkaan. Perhejoulu riittää, ja nuo kaksi ihmistä ovat tällä hetkellä minun perheeni.
Tilanne sukulaisten kanssa on rauhoittunut paljon. Vaikka monissa käytännön asioissa ovat meinanneet sukset mennä välillä pahastikin ristiin, nyt tuntuu että kaikkien suru on sen verran laantunut, että ymmärrystä riittää jo vähän meillekin. Toivottavasti sama hyvä tunnelma jatkuu myös sitten, kun joudumme ottamaan puheeksi äidin kodin kohtalon. Olen joka tapauksessa äärettömän huojentunut siitä, että nyt voimme ihan oikeasti mennä tapaninpäivänä sukulaisten luo eikä tarvitse jännittää, minkälaista tavaraa seuraavaksi sataa niskaan.
Suruaallokossa on taas suvantovaihe. Olo on rauhallinen, ei itketä, ei ahdista. Kyllä se itkuvaihekin taas pian tulee, tiedän sen, mutta ei se haittaa. Kun välillä rauhoittuu, niin jaksaa taas itkeä. Ja toisinpäin. Viime päivinä olen miettinyt, kuinka onnellinen olenkaan niistä ihmisistä, joita elämässäni vielä on. Ja siitä, että sain olla äidin lähellä hänen viimeisinä kuukausinaan. Muistetaan nauttia hetkistä rakkaiden kanssa, eikö niin? Koskaan ei voi tietää, kuinka monta yhteistä hetkeä on jäljellä.
''Viime päivinä olen miettinyt, kuinka onnellinen olenkaan niistä ihmisistä, joita elämässäni vielä on. Ja siitä, että sain olla äidin lähellä hänen viimeisinä kuukausinaan.''
VastaaPoistaSinäpä sen sanoit.
Noihin lauseisiin konkretisoituu hyvin paljon.
Toivon jouluun mielenrauhaa,kaihoa ja kyyneleitäkin.
Aitoutta.
Sinulle mahdollisuutta olla heikko ja jaksava,juuri sitä- miltä tuntuu.
Kiitos vintti - jälleen kerran. Tunnut löytävän oikeita sanoja niin usein. Joulustani löytyy varmasti kaikkea tuota, mitä sanoit. Ja läheisimpien kanssa saan olla sellainen kuin minusta juuri sillä hetkellä tuntuu. He tietävät ja ymmärtävät.
VastaaPoistaMutta miten sinun joulusi? Onko äidistäsi jo tullut uutta tietoa? Sinulle ja perheellesi toivotan jouluun lämpöä ja läheisyyttä, toivoa ja onnenmuruja. Rauhaa ja levollista mieltä.
Minulla tämä on kolmas joulu ilman äitiä. Nyt olen huomannut jo iloitsevani talvestakin.
VastaaPoistaKaunista joulumieltä:)
Kiitos hippityttö. Haluan uskoa, että minäkin löydän vielä joskus iloa ja onnea talvesta, joulusta ja kaikista niistä asioista, jotka nyt tuovat mieleen vain kipeitä muistoja. Surun lävitsekin yritän tuntea onnea pienistä asioista - ilo tulee ehkä myöhemmin. Rauhallista joulua sinullekin :)
VastaaPoistaÄiti on taas kotona, crp laski, ja joku-mikä lie, on ainakin hetkeksi poissa.
VastaaPoistaHoidot siirtyivät ja nyt katsomme, mikä on pelin henki tällä vkolla.
Äit on aika väsynyt, koko taistoon, kaikkeen. Äiti haluaisi unohtaa, lopettaa viikottaiset verikokeet,matkat Jyskään hoitoihin. Sen, että sairaus säätelee koko helvetin elämää.
Sen, että aamuisin lääkkeet määräävät, mitä ja miten pvä etenee, mitä voi tehdä-syödä. Missä järjestyksessä.
Ja silti, äiti nauttii elämästä, hyvistä päivistä, hetkistä- olostakin.
Meistä, perheestä.
Miettii isän olemista, jos niin on, että hän ensin lähtee.
On paljon.
Paljon on äidillä mielessä, paljon on minulla siis niin ollen.
Koko ajan pelkääminen on raskasta.
Kiitos, kun kysyit. Teki hyvää kirjoittaa.
Uuteen Vuoteen toivon paljon sydämellisiä hetkiä- vaikka ihan pikkiriikkisiäkin.
Kykyä taitoa nauraa,itkeä- surra,huutaa ja melskata.
Olla aito.
Mutta ennen kaikkea toivon sinulle taitoa olla läsnä.
Jokaisessa hetkessä, tunteessa.
Samaa toivon itselleni.
Unohtui näköjään vastata vielä, vaikka kommenttisi kävinkin lukemassa jo monta päivää sitten. En voi toivoa teille muuta kuin hurjasti voimia ja jaksamista taisteluunne - niin loputtomalta kuin se voikin tuntua. Ihanaa, että äitisi jaksaa olla positiivinenkin, vaikka sairaus varmasti uuvuttaa ja suututtaakin.
VastaaPoistaPelko, epätoivo ja epätietoisuus ovat raskaita asioita. Niiden kanssa ei varmaankaan koskaan voi "oppia elämään", niin kuin jotkut viisaat tykkäävät sanoa. Ei uskalla toivoa, ettei taas joutuisi putoamaan. Ei pysty täysillä iloitsemaan mistään, kun taustalla vaanii pelko pahemmasta.
Sinnikkyyttä ja venymisen taitoa teille, älkää antako periksi. Yrittäkää löytää edes pieni ripaus onnea jostakin aina välillä. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne.