Askel eteenpäin.

Eilen oli rankka päivä. Kävin "äitilässä" tarkoituksenani laittaa siellä vähän paikkoja kuntoon. Surutyötä tuli tehtyä eikä kyyneliäkään säästelty.

Ihmettelin kotoa lähtiessäni, että miksi äidin kotiin meneminen ei ahdista minua kuten yleensä. Bussissa huomasin, että käyttäydyin aivan kuin olisin ollut menossa tapaamaan äitiä niin kuin vaikkapa kesällä. Jotenkin alitajuisesti odotin äidin olevan siellä. Se hätkähdytti.

Äidin koti oli hiljainen - tietysti. Onneksi sain sentään radion toimimaan. Vaelsin vähän aikaa huoneesta toiseen tietämättä, mitä minun pitäisi tehdä. Lopulta sain itseni toimimaan ja aloitin helpoimmasta eli muutamien papereiden etsimisestä. Siinä sivussa näin ensimmäistä kertaa esimerkiksi vanhempieni avioerotodistuksen. Tuntui aika hirveältä plarata äidin elämää virallisten papereiden muodossa. Äiti ei ollut pelkkä nimi paperissa, oikeasti hän oli kauhean paljon enemmän.

Vaikeinta oli siivota pois niitä jälkiä, jotka muistuttivat siitä kun äiti oli vielä kotona. Laitoin sairaalasta tuodut äidin vaatteet ja tavarat kaappeihin ja heitin keittiön seinältä roskiin kalenterin, joka yhä vaan sinnikkäästi väitti, että nyt on elokuu. Heitin kaikki lakanat ja pyyhkeet pyykkiin. Kaikki meni hyvin siihen asti, kun äidin sängystä lakanoiden välistä putosi äidin yöpaita. Se tuoksui ihan äidiltä. Siltä äidiltä, joka oli kipeä ja hauras ja jolla oli paljon lääkkeitä. Tunnustan, etten raaskinut pestä yöpaitaa ihan vielä.

Siinä talossa on niin monta esinettä, jotka muistuttavat äidistä erityisen kipeästi. Ja tosiasia on, että kaikkia niitä esineitä ei voi säilyttää. Tietysti kaikkein rakkaimmat ja tärkeimmät säilytetään, mutta joistakin on pakko luopua. Itken varmaan joka ikistä kahvikuppiakin, kun niiden pakkaamisen aika koittaa.

Illalla kotiin palattuani minulla oli edelleen surullinen ja haikea olo. Se vain paheni, ja ensimmäistä kertaa viikkoihin itkin nukkumaan mennessämme J:n kainalossa suruani pois. Toki olen viime aikoinakin itkenyt, mutta yleensä johonkin muuhun aikaan. Nukkumaanmenoon ajoittuvat surunpuuskat ovat pysyneet jo jonkin aikaa poissa. Jos jotain positiivista pitää tilanteesta hakea, niin ainakin uni tulee helposti kun on ensin itkenyt silmät päästään.