Joulua ja tulevaisuuden pohdintaa

Joulutauko vierähti näköjään yli viikon mittaiseksi. Tuntuu, että aika kuluu nykyään entistäkin nopeammin. En tiedä, johtuuko se kiireisestä arjesta vai mistä, mutta on uskomatonta ajatella, että äidin poismenosta on jo yli kolme kuukautta. En tiedä, uskallanko ihan vähän aavistella, että suru hälvenee vähitellen. Vaikka paha mieli iskeekin vielä säännöllisesti, suru ei ole ajatuksissa aivan joka hetki. Toki tiedän, että suru jatkuu vielä pitkään, mutta ihan yhtä raastavaa se ei enää ole.

Joulu meni kaiken kaikkiaan aika leppoisasti. Aattona olimme tosiaan meillä, ja tuntui melkein tavalliselta viikonlopulta - sillä erotuksella, että pöydässä oli jouluruokaa ja glögiä. Haudalla käyminen oli vaikea hetki. Sytytimme kynttilät ja hiljennyimme siskon kanssa haudan vierelle itkemään. Ikävä oli kova. Siihen hetkeen kiteytyi koko kuluneen vuoden huoli, suru ja paha mieli.

Illalla äiti tuli keskusteluissa esille useasti, mutta sellaisella rauhallisella ja tyynellä tavalla. Jos joku haluaa uskoa, että äitikin oli kanssamme, eräs sellaista uskomusta vahvistava hetki oli. Istuimme olohuoneen sohvalla ja juttelimme jotain äidistä, muistelimme kai jotain hauskaa hetkeä jossain menneisyydessä. Äkkiä keittiöstä kuului kilahdus, ja kun menimme katsomaan, voiveitsi oli "hypännyt" pöydällä olevasta rasiasta lattialle. Järkiselityshän tietysti on, että margariini pehmeni huoneenlämmössä ja veitsi putosi sen takia. Kummallinen puoli asiassa on, että rasia ei ollut pöydän reunalla, vaan 10-15 cm reunasta, ja veitsen piti tosiaan hypätä tuolin selkänojan yli, tai sitten selkänojassa olevasta aukosta suoraan lattialle. Mitään muuta kilinää tai kolinaa putoamisesta ei kuulunut kuin se, kun veitsi kilahti lattiaan. Jännittävää, vaikka en kummituksiin tai henkiolentoihin varsinaisesti uskokaan. :)

Olen viime aikoina jo vähän suunnannut katsetta toiveikkaasti tulevaisuuteen. Mielessä pyörii monenlaisia haaveita ja suunnitelmia - ja toki äidin muisto on niissä jokaisessa mukana tavalla tai toisella. Joissakin suruna, toisissa taas hyvinkin käytännönläheisesti. Surua herättäviä tulevaisuudenkuvia ovat esimerkiksi oma valmistuminen, jota äiti ei ehtinyt nähdä. Hän olisi ollut niin ylpeä. Samaan kategoriaan kuuluvat kaikki minun ja J:n yhteiseloon liittyvät asiat: häät ja lapset kuuluvat suunnitelmiimme, mutta surettaa ajatella, ettei äiti ole näkemässä niitä.

Käytännönläheisempiin suunnitelmiin kuuluu hurja määrä kiitollisuutta äitiä kohtaan. Saamme siskoni kanssa jonkin verran perintöä, minkä ansiosta joidenkin haaveiden toteuttaminen on mahdollista. Maltillisesti tietenkin; haluan miettiä, mihin tarkoitukseen äiti haluaisi minun käyttävän rahat. Voin melkein kuulla hänen ohjeensa: "Matkustele, mutta kaikkea ei saa tuhlata. Käytä järkevästi. Hanki jotain pysyvää. Säästä. Siinä on hyvä turva tulevaisuutta varten." Myös suunnittelemiini jatko-opintoihin saattaa mennä rahaa, joten on upeaa, että tavoitteena olevien opintojen suorittaminen ei jää ainakaan rahasta kiinni.

Tällaisissa tunnelmissa kohti uutta vuotta...toivottavasti se tuo tullessaan enemmän iloa kuin surua.

Hengähdystauko

Perunkirjoitus oli maanantaina, eikä tällä hetkellä ole enää mitään sellaista asiaa hoidettavana, jolla olisi joku deadline. Tuntuu rauhoittavalta. Itse perunkirjoitus oli yllättävän helppo, vaikka välillä tunteet olivatkin nousta pintaan. Yritin kuitenkin suhtautua siihen kuin mihin tahansa paperityöhön. Jälkeenpäin totesimme siskon kanssa, että surusta huolimatta nyt on tosi helpottunut olo. Voi hetkeksi keskittyä vain olemiseen eikä tarvitse stressata, että onko kaikki asiat varmasti hoidettu.

Ylihuomenna on jouluaatto. Minulla ei ole ollut hitustakaan joulumieltä missään vaiheessa, ja koko joulu on oikeastaan aivan yhdentekevä. Toki on mukava syödä hyviä ruokia ja rauhoittua, mutta siihen se sitten jääkin. Tähän jouluun konkretisoituu aika paljon. On vaikeaa ajatella, että joulunvietosta puuttuu yksi tärkeä ihminen. Vietämme aaton meillä kolmestaan: siskoni, J ja minä. Syömme jouluruokia, maistelemme viinejä ja pelailemme pelejä. Äiti on varmasti läsnä sekä ajatuksissa että puheissa - ja kyynelissä. Sukulaisia näemme vasta tapaninpäivänä; he ovat päättäneet lähteä erääseen matkailukeskukseen jouluksi. En minä mitään sukujoulua olisi kaivannutkaan. Perhejoulu riittää, ja nuo kaksi ihmistä ovat tällä hetkellä minun perheeni.

Tilanne sukulaisten kanssa on rauhoittunut paljon. Vaikka monissa käytännön asioissa ovat meinanneet sukset mennä välillä pahastikin ristiin, nyt tuntuu että kaikkien suru on sen verran laantunut, että ymmärrystä riittää jo vähän meillekin. Toivottavasti sama hyvä tunnelma jatkuu myös sitten, kun joudumme ottamaan puheeksi äidin kodin kohtalon. Olen joka tapauksessa äärettömän huojentunut siitä, että nyt voimme ihan oikeasti mennä tapaninpäivänä sukulaisten luo eikä tarvitse jännittää, minkälaista tavaraa seuraavaksi sataa niskaan.

Suruaallokossa on taas suvantovaihe. Olo on rauhallinen, ei itketä, ei ahdista. Kyllä se itkuvaihekin taas pian tulee, tiedän sen, mutta ei se haittaa. Kun välillä rauhoittuu, niin jaksaa taas itkeä. Ja toisinpäin. Viime päivinä olen miettinyt, kuinka onnellinen olenkaan niistä ihmisistä, joita elämässäni vielä on. Ja siitä, että sain olla äidin lähellä hänen viimeisinä kuukausinaan. Muistetaan nauttia hetkistä rakkaiden kanssa, eikö niin? Koskaan ei voi tietää, kuinka monta yhteistä hetkeä on jäljellä.

Jumittuneen filmin paluu

Olin tällä viikolla taas muutaman päivän reissussa erääseen luottamustehtävääni liittyen. Kuten jo viimeksi osasin aavistaa, paha mieli kävi taas kylässä. Välähdyksenomaiset kuvat äidin viimeisistä hetkistä palasivat, ja niiden myötä tulin todella surulliseksi. Vaikka vietin keskiviikkona iltaa mukavassa porukassa, mieli oli niin matalalla että minun oli pakko vetäytyä seurueesta ja yrittää mennä nukkumaan. Silloin muistot vain vahvistuivat, ja näin äidin viimeiset hengenvedot ja erityisesti sen, miltä hänen kasvonsa näyttivät lähdön hetkellä. Jostain syystä sama kuva toistui uudelleen ja uudelleen. Itkin omissa oloissani hetken aikaa, ennen kuin uni tuli.

Suru oli vahvasti läsnä vielä seuraavanakin päivänä, ja sama muistikuva palaili mieleeni useasti päivän aikana. En tiedä, miksi juuri tämä ajankohta ja miksi juuri se muisto. Suru ja muistojen läpikäyminen varmaankin etenevät aaltomaisesti: joskus on helpompaa ja välillä ei sitten pysty keskittymään mihinkään, kun muistojen tulva vie kaiken kapasiteetin mielestä. Tuon tietyn muiston toistuminen johtuu varmaan vain siitä, että se on yksi voimakkaimmista. Siihen tiivistyy koko suru ja sen syy, ja se tilanne on avannut kaikkein suurimmat haavat sisälläni. Niin suurten haavojen paikkaamiseen ei ihan yksi tai kaksi muistelukertaa riitä.

Olen huomannut, että suru ja paha mieli tulevat nykyään eri tavalla. Aluksi itkukin saattoi päästä aivan yllättäen, ilmoittamatta ja "ilman syytä". Nykyään tunnen, kun surun aalto on tulossa. Tulee jollakin tavalla levoton ja ahdistunut olo. Äiti tietysti pyörii mielessä, mutta niinhän hän tekee joka päivä. Itkettävän kokoisen surun tullessa äiti-ajatukset lisääntyvät entisestään ja keskittyminen on vaikeaa. Ajatukset harhailevat eikä sosiaalinen kanssakäyminen onnistu. Vajoan helposti omiin ajatuksiini eivätkä hauskimmatkaan jutut naurata. Vaikka yrittäisin päästä siitä tunteesta eroon, se ei yleensä onnistu. Paha mieli menee ohi vasta, kun on rauhassa saanut itkeä sen pois. Sama taitaa päteä yleensäkin suruun: se ei lähde muuten kuin suremalla.

Tunteita ja tuoksuja

Viime päivät ovat menneet aika hyvin. En ole itkenyt moneen päivään. Minua ei itkettänyt edes äidin haudalla lauantaina, keskityin vain kynttilälyhtyjen ja muiden koristeiden kaivamiseen lumen alta. Ja kuuntelin hautausmaan ääniä. Mutta ei pidä luulla liikoja, onhan niitä takapakkeja tullut ennenkin. Joten sellaista odotellessa sitten...

On kummallista, miten syöpä ja kuolema ovat koko ajan jotenkin ihan eri lailla läsnä kuin aikaisemmin. Tai niihin liittyviä asioita havaitsee aikaisempaa enemmän. Tuntuu, että jokaisessa katsomassani tv-ohjelmassa tai elokuvassa käsitellään syöpää ja/tai kuolemaa. Radiossa soiva musiikki on haikeaa ja sanat kertovat menetyksestä. Liian usein kuulen ihmisten (tuttujen tai vieraiden) puhuvan asioista, jotka aiheuttavat minulle surua. Jos joku vitsailee syövästä tai kuolemasta, minulla kiehahtaa. Jos joku tekee karkeita yleistyksiä syöpäpotilaista (kuten viikonloppuna kävi) ja vihjailee esimerkiksi jokaisen syöpäpotilaan joskus polttaneen tupakkaa, nousee savu jo korvista.

Minusta on tullut tietyille asioille herkkä, mutta joihinkin muihin saatan suhtautua aiempaa arkisemmin tai kylmemmin. Jonkin aikaa sitten juttelimme kavereiden kanssa eräästä tutustamme, jolla on tapana valittaa ihan aina ja ihan kaikesta. Totesin ääneen, että se ihminen ei varmaan ole koskaan kokenut mitään riittävän ikävää, että tajuaisi asioiden olevan oikeastaan aika hyvin. Suorasukainen toteamukseni taisi tulla kavereilleni vähän yllättäen, sillä sen jälkeen kaikki olivat vähän aikaa ihan hiljaa ja näytti, ettei kukaan oikein osannut sanoa mitään.

Viime viikolla äidin tavaroita läpikäydessäni otin mukaani pari tuubia kosteusvoidetta. Sitä samaa, jolla rasvailin äidin turvonneita jalkoja monta monta kertaa. Tiesin, että pakkaskuiva ihoni tykkäisi paksusta ja kunnolla kosteuttavasta voiteesta, mutta silti minua arvelutti ottaa tuubit käyttöön. Minun ei tarvinnut kuin avata korkki ja vähän haistaa voidetta, niin kasa muistoja ryöpsähti elävinä mieleen. Nyt minua tietysti surettaa hirveästi aina, kun rasvailen jalkojani. Se hajukin on niin paha. Miksi hajustamattomat voiteet eivät voisi olla oikeasti hajuttomia?

Askel eteenpäin.

Eilen oli rankka päivä. Kävin "äitilässä" tarkoituksenani laittaa siellä vähän paikkoja kuntoon. Surutyötä tuli tehtyä eikä kyyneliäkään säästelty.

Ihmettelin kotoa lähtiessäni, että miksi äidin kotiin meneminen ei ahdista minua kuten yleensä. Bussissa huomasin, että käyttäydyin aivan kuin olisin ollut menossa tapaamaan äitiä niin kuin vaikkapa kesällä. Jotenkin alitajuisesti odotin äidin olevan siellä. Se hätkähdytti.

Äidin koti oli hiljainen - tietysti. Onneksi sain sentään radion toimimaan. Vaelsin vähän aikaa huoneesta toiseen tietämättä, mitä minun pitäisi tehdä. Lopulta sain itseni toimimaan ja aloitin helpoimmasta eli muutamien papereiden etsimisestä. Siinä sivussa näin ensimmäistä kertaa esimerkiksi vanhempieni avioerotodistuksen. Tuntui aika hirveältä plarata äidin elämää virallisten papereiden muodossa. Äiti ei ollut pelkkä nimi paperissa, oikeasti hän oli kauhean paljon enemmän.

Vaikeinta oli siivota pois niitä jälkiä, jotka muistuttivat siitä kun äiti oli vielä kotona. Laitoin sairaalasta tuodut äidin vaatteet ja tavarat kaappeihin ja heitin keittiön seinältä roskiin kalenterin, joka yhä vaan sinnikkäästi väitti, että nyt on elokuu. Heitin kaikki lakanat ja pyyhkeet pyykkiin. Kaikki meni hyvin siihen asti, kun äidin sängystä lakanoiden välistä putosi äidin yöpaita. Se tuoksui ihan äidiltä. Siltä äidiltä, joka oli kipeä ja hauras ja jolla oli paljon lääkkeitä. Tunnustan, etten raaskinut pestä yöpaitaa ihan vielä.

Siinä talossa on niin monta esinettä, jotka muistuttavat äidistä erityisen kipeästi. Ja tosiasia on, että kaikkia niitä esineitä ei voi säilyttää. Tietysti kaikkein rakkaimmat ja tärkeimmät säilytetään, mutta joistakin on pakko luopua. Itken varmaan joka ikistä kahvikuppiakin, kun niiden pakkaamisen aika koittaa.

Illalla kotiin palattuani minulla oli edelleen surullinen ja haikea olo. Se vain paheni, ja ensimmäistä kertaa viikkoihin itkin nukkumaan mennessämme J:n kainalossa suruani pois. Toki olen viime aikoinakin itkenyt, mutta yleensä johonkin muuhun aikaan. Nukkumaanmenoon ajoittuvat surunpuuskat ovat pysyneet jo jonkin aikaa poissa. Jos jotain positiivista pitää tilanteesta hakea, niin ainakin uni tulee helposti kun on ensin itkenyt silmät päästään.

Tällaista tänään.

Olo on kohentunut alkuviikon jälkeen kovasti. Huomaan silti, että nyt on menossa joku uusi ajanjakso. Ehkä se johtuu hetkellisestä kiireettömyydestä: minulla on taas vaihteeksi aikaa miettiä tätä kaikkea ja muistella äitiä. Toisinaan itkettää, mutta sehän kuuluu asiaan. Muistikuvat äidin viimeisistä hetkistä tulevat nyt muutaman viikon tauon jälkeen mieleeni taas päivittäin.

Silti tietynlainen epäusko säilyy. On niin vaikea ajatella, ettei äiti tule enää olemaan mukana missään, mitä elämässäni tapahtuu. Viime aikoina olen ollut sekä innostunut että vähän stressaantunut graduprojektin aloittamisesta. Olisi niin mahtavaa, jos voisin yhä soittaa äidille ja kertoa viimeisimmät kuulumiset. Hän osaisi varmasti rohkaista ja tukea minua, aivan niin kuin hän on tehnyt koko opintojeni ajan.

Tänään kuulin huonoja uutisia. Taas syöpä, ei ihan lähellä minua mutta sukulaisen lähipiirissä kuitenkin. Kyseessä on nuori ihminen, mikä surettaa vieläkin enemmän. Taudin ennuste on onneksi melko hyvä, mutta kasvain oli ehtinyt jo melkoisiin mittoihin ennen löytymistään. Haluaisin kovasti soittaa tälle sukulaiselleni (jonka kanssa olen ollut nuorempana aika paljonkin tekemisissä ja joka on minulle tärkeä), mutta vähän pelottaa. Haluaisin osoittaa tukeni, mutta pelkään, että oma suruni on vielä liian lähellä. Silti jokin sisälläni sanoo, ettei mikään olisi enemmän oikein kuin se, että tarttuisin puhelimeen ja soittaisin. Joka tapauksessa toivon kovasti, että kaikki kääntyy parhain päin ja nuori potilas selättää sairauden.

Perunkirjoituksen ajankohta on nyt sovittu. Viimeisiä papereita odotellaan ja siinä sivussa vähän stressataan. Sukulaisten kanssa saa edelleen olla vähän varpaillaan. Joulu on nyt lyöty lukkoon, äidin kotiin ei mene kukaan. Muista asioista sitten saakin taas kiristellä hermoja ja hampaita... En olisi koskaan, ikimaailmassa kuvitellut, että äidin kuolema repisi sukuamme näin. Tällä hetkellä tuntuu, että äidin vanhempi sisko on ainoa, jolle voin soittaa ja puhua ja joka ymmärtää myös minua ja siskoani. Varsinkin äidin veljen käytös on yllättänyt melkoisesti, mutta en minä varmaan olekaan koskaan tuntenut sukulaisiani tarpeeksi hyvin. Olen jo monta kertaa miettinyt, että kunpa kaikki käytännön asiat saataisiin äkkiä pois päiväjärjestyksestä eikä olisi niin monta asiaa huolehdittavana. Sen jälkeen voisikin vaikka karistaa tämän kaupungin tomut jaloista ja paeta jonnekin vähän kauemmas.