Olen reissannut luottamustehtävien merkeissä viimeiset pari viikkoa niin tiiviisti, että blogi on jäänyt hetkeksi taka-alalle. Kiireen keskellä myös suru on hellittänyt vähän, mutta eilen kotiin palattuani tuli taas itku. Toki tunneryöpsähdystä edesauttoi myös reissaamisesta johtuva väsymys. Kotisohvalla sain kuitenkin taas hetkeksi pysähtyä, eikä äiti-ajatuksia tarvinnut kauaa odotella.
Olemme puuhanneet perunkirjoituksen valmisteluja nyt jo tovin, ja pian senkin pitäisi olla hoidettuna. Tulevaisuus pelottaa ja jännittää. Mitä sitten, kun ei enää ole mitään käytännön asioita hoidettavana? Tietysti paljon on vielä tekemättä, taloasiat niistä suurimpana. Jossakin vaiheessa talo on pakko tyhjentää ja äidin tavarat täytyy pakata pois. Se kammottaa eniten. Ikään kuin pakkaisimme äidin pois yhdessä tavaroiden kanssa.
Eilen juttelin pitkästä aikaa lapsuudenystäväni S:n kanssa. Soittelimme edellisen kerran joskus alkusyksystä, ja sen jälkeen olemme olleet yhteyksissä vain tekstiviestien ja naamakirjan välityksellä. Äidin kuolemastakin kerroin hänelle tekstiviestillä. Hän kyseli paljon sekä äidistä että minun voinnistani. Oli vaikeaa palata kipeimpiin muistoihin äidin viimeisiltä ajoilta, mutta samalla puhuminen tuntui hyvältä. On uskomatonta, kuinka joku ihminen voi olla niin tuttu, että kuukausienkin tauon jälkeen puhuminen on aina yhtä helppoa ja luontevaa.
Silti omia tunteita on tässä tilanteessa hirveän vaikea pukea sanoiksi, oli juttukaverina kuinka läheinen ihminen tahansa. Tuntuu, ettei kukaan voi täysin ymmärtää, ja kaikki pitäisi kertoa niin konkreettisesti ja tarkasti. Siksi joskus tuntuu hyvältä olla vain hiljaa ja surra itsekseen. Silloin saan oikeasti keskittyä suremiseen, ilman sen kummempia selityksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti