Tämä on totta.

Viime aikoina olen ajatellut äitiä paljon. Työstän koko ajan ajatusta äidin kuolemasta, vaikka jo tuon sanan kirjoittaminen (saati sitten ääneen sanominen) on todella vaikeaa. En halua hyväksyä, ettei äitiä enää ole. Joskus haluaisin sulkea koko asian pois mielestäni, sillä se sattuu niin paljon. Ihan oikeastiko minun äitini on poissa??

Suru on jännä juttu. Se on kyllä koko ajan läsnä, mutta välillä se iskee kuin salama. Silloin on pakko vetää syvään henkeä. Joskus itkettää, toisinaan on muuten vaan hankala olla. Sellaisina hetkinä muistikuvat äidistä hyökkäävät mieleen ja peittävät alleen kaiken muun. Muistan äidin, hänen sairaat kasvonsa ja riutuneen olemuksensa. En vaan osaa muistella häntä muunlaisena.


Viime aikoina olen yhä useammin muistellut myös sitä päivää, kun äiti sai ensimmäiset tulokset magneettikuvista. Silloin huonolle ololle löytyi nimi, ja se nimi oli Kasvain. Elettiin toukokuun alkua. Olin sinä päivänä ystäväni kanssa jalkahoidossa, jonka olimme varanneet jo paljon aikaisemmin. Kun puhelin soi, arvasin että siellä oli äiti. Siinä vaiheessa kuvittelin vielä, että tulosten saamisessa kestää pari päivää. Äiti kysyi, lähdenkö hänen ja siskoni mukana äidin luo (en voinut, koska istuin jalkahoitolan tuolissa). Silloin ajattelin jo, että äiti ei kerro kaikkea. Kun yritin kysyä, hän väisteli.

Puhuimme puhelimessa uudelleen, kun olin taas kotona - en muista, soitinko itse huolissani vai soittiko äiti minulle. Silloin äiti kertoi tuloksista. Kasvain. Olin järkyttynyt ja itkin kovasti. Äiti yritti tapansa mukaan rauhoitella ja tsempata: eihän tämä välttämättä vielä mitään tarkoita, jatkotutkimuksia määrättiin heti ja asiaa viedään eteenpäin koko ajan.

Menin vielä illalla käymään äidin luona. Sen muistan kaikkein selvimmin. Seisoin keittiön ovella ja katsoimme äidin kanssa toisiamme; kumpikaan ei hetkeen osannut sanoa mitään. Sitten aloin taas itkeä. Äiti tuli halaamaan minua, ja siskonikin tuli ryhmähalaukseen mukaan. Meitä kaikkia itketti. Äiti sanoi, että kyllä me tästä yhdessä selviämme. Silloin olin vielä itsekin samaa mieltä ja ajattelin, että yhdessä selviäisimme mistä tahansa.