Kuten jo aiemmissa kesämuisteloissani kerroin, vietin kesällä paljon aikaa äidin luona. Olimme usein kahdestaan, J oli välillä mukana. Äiti jaksoi kyllä itse peseytyä jne, mutta jonkun oli huolehdittava esimerkiksi ruuanlaitosta ja siivoamisesta, mihin äidillä ei ollut voimia. Hoidin kaupassa ja apteekissa käynnit ja pidin seuraa äidille. Välillä oli aika raastavaa katsoa vierestä, kun äiti oli niin väsynyt ja heikko. Yritin useimmiten jutella arkipäiväisistä ja kevyistä asioista ja saada meidän molempien ajatukset pois sairaudesta, mutta aina se ei onnistunut. Toisinaan huoli puski väkisin pintaan, ja silloin ei auttanut kuin itkeä.
Vaikka äiti sai olla kotona suurimman osan kesää, ei hän päässyt nauttimaan siitä juurikaan. Tulehdusriskin takia dreenien kanssa piti olla varovainen, eikä äiti voinut esimerkiksi ulkoilla. Itse nautin helteisistä päivistä, mutta äidille ne olivat tuskallisia. Hän oli jo valmiiksi heikossa kunnossa, eikä tukala kuumuus helpottanut oloa yhtään. Tuntui todella surulliselta, kun näin äidin usein katselemassa ikkunasta ulos ja ihastelemassa kaunista säätä tai pihamaan kukkapenkkejä. Näytti, kuin äiti olisi ollut loukussa omassa kodissaan.
Muistan pari kertaa, jolloin äiti jaksoi lähteä ulos asti. Kerran löysin hänet istumasta puutarhatuolissa kuistilla, aivan ulko-oven vieressä. Äiti sanoi, että oli halunnut päästä vähän ulos. Olin yhtä aikaa iloinen ja surullinen: iloinen siksi, että hän oli jaksanut lähteä ulos asti, mutta surullinen siksi, koska kaikki kiteytyi siihen tilanteeseen. Äiti oli niin heikko, että ovenpielessä istuminen oli ulkoilua.
Myös eräs toinen kerta on jäänyt mieleeni. Silloin näin eteisen ikkunasta, että äiti seisoi pihanurmikolla katselemassa kukkapenkkiä. Muistan, kuinka iloiseksi tulin, kun näin hänen uskaltautuneen kuistia kauemmas. Menin hänen luokseen, ja hänkin näytti tavallista iloisemmalta ihastellessaan kukkia ääneen. Se kuuluu ehkä valoisimpiin kesämuistoihin; suurimmaksi osaksi kesä oli synkkä ja iloton, täynnä huonoa vointia ja huonoja uutisia.
Kaikkein parhaiten minulle on kuitenkin jäänyt mieleen äidin kutistuminen ja riutuminen. Muutamat viikot ennen diagnoosia äidin ruokahalu oli olematon, johtuen varmaan osaksi epätietoisuuden aiheuttamasta stressistä ja osaksi sairaudesta itsestään. Silloin hän söi lähestulkoon pelkkää puuroa. Kesällä saimme hänet syömään tavallistakin ruokaa, mutta ruokahalu oli silti huono. Sanoin äidille monta kertaa, että hän syö kuin pikkulintu. Vieraat toivat aina tullessaan kaikenlaisia leivonnaisia, mutta nekään eivät maistuneet.
Joka ilta nukkumaan mennessäni minua pelotti, että mitä jos äidille tapahtuu yön aikana jotakin. Patosin paljon sisälleni äidin luona ollessani, ja sitten kun tulin välillä pariksi päiväksi kotiin, kaikki huoli purkautui. Onneksi sain itkeä J:lle niin paljon kuin jaksoin, ja J lohdutti kärsivällisesti. Niin kuin olen jo varmaan sata kertaa sanonut, en tiedä miten olisin jaksanut ilman häntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti