Minulle käy usein niin, etten muista mitä olen tehnyt esimerkiksi kesällä tai hiihtolomalla kolme vuotta aikaisemmin. Tai siis muistan, mutta en välttämättä muista minä vuonna olen mitäkin asioita tehnyt. Viime kesän muistan kuitenkin varmasti loppuikäni. Silti nyt muistellessani kaikki kesän tapahtumat sekoittuvat eivätkä suostu asettumaan aikajärjestykseen. Miksi ihmeessä lopetin päiväkirjan kirjoittamisen silloin vuosia sitten enkä osannut aloittaa uudestaan edes tällaisessa tilanteessa?
Kun tulokset magneettikuvista oli toukokuun alussa saatu, äiti sanoi melkein ensimmäiseksi, että emme saisi siskoni kanssa muuttaa kesäsuunnitelmiamme hänen sairautensa takia. Olin lähdössä alkukesästä muutamaksi viikoksi ulkomaille suorittamaan opintoihini kuuluvaa kieliharjoittelua, ja tietysti siinä iski pieni paniikki. Huoli äidistä oli kova, mutta äiti halusi minun pysyvän suunnitelmassani ja vakuutti pärjäävänsä. En osannut nähdä tilanteen todellista vakavuutta, joten jatkoin matkan suunnittelua entiseen tapaan.
Toukokuussa äiti vietti pari viikkoa sairaalassa. Hänelle tehtiin monenlaisia tutkimuksia ja hoitomahdollisuuksia selviteltiin. Silloin oli helppo pitää yllä toivoa: syöpähoidot ovat nykyään niin kehittyneet, että tietysti äiti selviäisi. Kävi ilmi, että bilirubiiniarvot pitäisi saada laskemaan, ennen kuin mitään muuta voitaisiin tehdä. Silloin äiti sai ensimmäisen kerran "käsilaukut" eli kaksi dreeniä: sappinesteet ohjattiin letkujen kautta kehosta pois ja pusseihin. Mieliala oli vieläkin korkealla: heti kun arvot saataisiin laskemaan, syöpähoidot voitaisiin aloittaa ja äiti paranisi.
Kun äiti oli ollut pari päivää kotona, tuli ongelmia. Olin äidin luona yökylässä ja "kodinhoitajana", sillä äiti tarvitsi apua kotitöissä. Heräsin aamulla aikaisin siihen, kun kuulin äidin huutavan minua. Katsoin kelloa, ja se näytti jotain viiden ja kuuden välillä. Säikähdin ja kiiruhdin äidin luo. Hän istui makuuhuoneensa keinutuolissa ja piteli pyyhettä kylkeään vasten. Toisen kyljen reiästä oli alkanut yhtäkkiä vuotaa verta eikä vuoto meinannut lakata millään. Äiti ei voinut liikkua keinutuolista mihinkään, sillä verenvuoto yltyi aina hänen liikahtaessaan. Autoin äitiä parhaani mukaan ja kysyin, lähdetäänkö lääkäriin. Hän sanoi, että kuulostellaan vielä - kyllä se itsekseen lakkaa. Välillä näyttikin jo hyvältä, mutta vuoto alkoi aina uudestaan.
Äiti istui keinutuolissa koko päivän, ja vasta alkuillasta saimme siskon kanssa suostuteltua hänet lähtemään päivystykseen. Päivystyksen vastaanottava hoitaja oli ammatilleen ominaiseen tapaan nihkeä eikä ymmärtänyt hätäämme. Äiti oli surkean näköinen. Huomasin, että hänkin oli peloissaan: ääni tärisi, ja oikeastaan hänen koko kehonsa vapisi. Hoitaja kuvitteli ilmeisesti ensin, että dreenistä vuotaa sappinestettä, mutta kun sanoin, että siitä vuotaa verta, hänkin valpastui. Äiti pääsi onneksi pian lepäämään ja odottamaan tutkimuksia. Verenvuoto tietysti lakkasi ennen kuin äiti pääsi edes tutkimuksiin asti, mutta hänen oireensa otettiin silti vakavasti ja hänet otettiin taas pariksi päiväksi vuodeosastolle tarkkailtavaksi. Samalla reissulla vaivoja aiheuttanut dreeni otettiin kokonaan pois ja vain yksi jätettiin. Silloin bilirubiiniarvot olivat sen verran hyvin laskussa, että dreeni uskallettiin poistaa. Muistan ajatelleeni, että äiti pääsee pian hoitoihin ja paraneminen voi alkaa. Toisin kävi: syystä tai toisesta arvojen haluttiin laskevan vielä alemmas, mitä ne sitten eivät koskaan tehneetkään.
Välillä mietin, että mitäpä jos hoidot olisi todella aloitettu silloin. Olisiko äidillä ollut mahdollisuus selvitä? Vai tiesivätkö lääkärit jo tuossa vaiheessa, että hoitoja on turha edes aloittaa?
Ulkomailla ollessani minulla oli tietokone käytössä, ja puhuimme äidin kanssa pari kertaa Skypen välityksellä. Tekstiviestejä lähettelimme useammin. Välillä äidin äänestä kuuli, että hän oli väsynyt, mutta aina hän silti sanoi voivansa "ihan hyvin". Sairaudestaan hän oli hyvin vähäsanainen, ei kai halunnut huolestuttaa. Siskolta sainkin oikeastaan kunnolla tietää, missä milloinkin mennään. Ja sisko oli myös se, joka ensimmäistä kertaa käytti sanaa syöpä. Siihen asti olin jotenkin ollut siinä luulossa, ettei kasvain välttämättä edes ole pahanlaatuinen. Silloin minua ärsytti, ettei äiti ollut voinut puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Huoli kasvoi. Kun reissuni lähestyi loppuaan, äiti kirjoitti: "kiva, kun tulet jo kohta kotiin". Päätin, että vietän kesällä aikaa äidin luona mahdollisimman paljon.
Olen jo pitkään halunnut uskoa siihen, että kaikella on jokin tarkoitus. Ulkomailla ollessani minua suututti, kun työpaikalta ilmoitettujen työvuorojen perusteella minulle ei lupauksista huolimatta ollut tiedossa juurikaan töitä koko loppukesäksi. Onni onnettomuudessa, sillä siksi pystyin olemaan äidin kaverina monta päivää viikossa. Voisi jopa sanoa, että asuin äidin luona osa-aikaisesti. Voisi sanoa, että vähäisten työvuorojeni ansiosta sain viettää tärkeän ajanjakson äidin kanssa, mikä oli varmasti meille molemmille todella tärkeää.
Eiköhän tässä kilometripostauksessa ole tällä erää tarpeeksi. Jatkan kesän muistelua taas tuonnempana...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti