Taas vierähti viikko siitä, kun viimeksi kirjoitin. Tulee mieleen, että pidänköhän itseni vähän liiankin kiireisenä, kun aina on muka niin paljon kaikkea muuta tekemistä. Blogi kyllä pyörii mielessä usein, mutta aina en edes tiedä, mitä kirjoittaisin. Silloin kun äiti sairasti, kaikki tuli päälle niin suurella voimalla, että kirjoittaminen todella helpotti.
Nyt ei ole enää mihinkään kiire. Nyt on menossa aivan toinen vaihe, ja joskus kirjoittaminen on yksinkertaisesti liian vaikeaa. Tiedän, että työnnän surun välillä jonnekin piiloon. Kirjoittaminen tarkoittaa, että kaikki tunteet on kaivettava esiin. Aina sitä ei jaksa. Toinen vaihe on menossa myös siinä mielessä, että nyt minulla ei ole samalla tavalla raportoitavaa kuin äidin sairastaessa. Vielä kesällä ja syksyllä oli "pakko" kirjoittaa viimeisimmät kuulumiset, koska seuraavana päivänä saattoi tapahtua jo jotain muuta. Nyt voin jättää mietteeni sillä hetkellä kirjoittamatta - ne kyllä kulkevat mukana seuraavaan kertaan. Nyt on rauha, monessakin mielessä.
Sunnuntaina oli isänpäivä. Kävimme siskon kanssa mummolassa äidin isää onnittelemassa. Vaikka jutustelimme leppoisasti ja tunnelma oli näennäisesti iloinen, oli selvää että joku puuttui joukosta. Emme varsinaisesti muistelleet äitiä, mutta puheenaiheissa sivuttiin usein kulunutta syksyä sekä äidin sairautta ja kuolemaa. Tuntuu pahalta ajatella, että tällaisia päiviä on tulossa vielä paljon lisää: kun huomaa selvästi, että yksi on joukosta poissa.
Sellaisista päivistä ei kaikkein vähäisin on jo ihan pian. Joulu. En olisi voinut kuvitella, kuinka vaikea tilanne siitä saadaan aikaiseksi. Muutamat sukulaiset ovat suunnitelleet, että olisi mukavaa mennä äidin kotiin viettämään joulua, sillä sinne olemme jo useana vuonna kokoontuneet. Minä ja siskoni olemme asiasta aivan eri mieltä, ja sitä on ollut vaikea selittää sukulaisille. On ollut tarpeeksi kamalaa ylipäätään käydä siellä viime aikoina. Joulusta tulee muutenkin vaikea, enkä todellakaan haluaisi tehdä siitä enää vaikeampaa. Äidin kotona korostuisi se tosiasia, että "talon emäntä" on poissa. Itkisin varmasti koko joulun (varmaan itken joka tapauksessa, mutta kuitenkin). Siinä sivussa pilaisin pienten lasten jouluilon; heille olisi tietysti aivan ylivoimaista käsittää, että joku on surullinen jouluna.
Jotkut sukulaiset ovat nyt ilmeisesti pahastuneet, kun emme siskon kanssa halua, että kukaan menee äidin kotiin viettämään joulua. Aivan kuin elämä ei olisi tarpeeksi vaikeaa jo muutenkin! Kaiken lisäksi millekään tavaroille ei ole vieläkään tehty yhtään mitään: lakanat ovat edelleen sängyssä ja kaikki muukin siten kuin ne syyskuun alussa jäivät. Ja nyt yhtäkkiä pitäisi muka laittaa talo joulukuntoon, ei onnistu. Pahimmalta kuitenkin tuntuu se, että sukulaiset ihan tosissaan suunnittelivat viettävänsä joulua äidin talossa ilman meitä, jos siellä oleminen kerran tuntuu meistä liian vaikealta. Kuinka moni oikeasti valitsee mieluummin jonkun tietyn paikan juhlan viettoon kuin ihmiset, kenen kanssa sitä viettää?
Lienee harvinaisen selvää, että tämä asia kuohuttaa minua aika kovasti. Kaiken lisäksi peliin on vedetty epäreilusti "viimeinen toive" -kortti. Äiti muka olisi kaikkein eniten (ja viimeisinä aikoinaan) toivonut, että joulua vietetään hänen kotonaan. En usko. Kumma, ettei hän sanonut asiasta minulle tai siskolleni mitään, vaikka me vierailimme sairaalassa useimmin. Rohkenen väittää jopa tietäväni, että äiti olisi vielä enemmän toivonut sitä, että olemme kaikki yhdessä. Surettaa, suututtaa ja turhauttaa koko tilanne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti