Breakdown.

On paha olla. Suru ja ikävä iskivät jostain tosi voimakkaasti, ja olen itkenyt Paljon. Jo eilen oli vähän omituinen olo, ja sanoin J:lle, että tuntuu että on tulossa tosi paha mieli. Uupumus ja jonkinlainen hajamielisyyskin sitä enteilivät, ja tänään on tuntunut etten saa ajatuksiani millään pysymään järjestyksessä. Pienenpieni asia sai sitten illalla astian läikkymään yli, ja kaikki tunteet vyöryivät päälle yhtä aikaa.

Näitä tunteita on vaikea pukea sanoiksi. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Ei edes J. Hänen logiikallaan sortumiseni johtuu siitä pienestä asiasta, joka oikeasti oli vain se viimeinen tönäisy. En tiedä, olenko huono selittämään vai onko J huono ymmärtämään vai onko tämä sellainen tilanne, jossa toisen ei voi edes odottaa täysin ymmärtävän.

Koko syksyn olen painanut eteenpäin ja yrittänyt pitää itseni kasassa. Olen päässyt tekemään mahtavia juttuja, jotka ovat ehkä tulleet huonoon aikaan ja olleet välillä raskaita, mutta joista olen saanut iloa ja voimaa. Ja sitten koen, että minua arvostellaan siitä, että olen haalinut itselleni liikaa tekemistä ja sillä tavalla väsyttänyt itseni. Vaikka oikeasti kaikki ne asiat tekevät elämästäni tällä hetkellä mielekästä.

Olen yksin. Yksin tämän surun kanssa, joka vasta nyt pyrkii kunnolla pintaan. Näyttää siltä, ettei J:n ymmärrys ja kärsivällisyys ehkä riitäkään tällaisiin takapakkeihin, jolloin vain yhtäkkiä alan itkeä "ilman syytä". Vaikka hän on ollut mahtavasti tukenani äidin sairastumisesta asti, en välttämättä kohta uskalla luottaa siihen, että saan lohtua jokaiseen heikkoon hetkeeni. Miehen logiikalla romahdukseni taustalla on ongelma, eli liikaa tekemistä, ja kaikki on taas hyvin kunhan ongelma poistetaan. Mutta entäs kun ongelma onkin se, että olen menettänyt äitini?! Sitä ongelmaa on aika hankala poistaa.

Minulla on kauhea ikävä äitiä.