Astetta haikeampi viikonloppu

Tämä viikonloppu on koostunut päivistä ja päivämääristä, jotka muistuttavat äidistä. Siksi olo on ollut tavallista surullisempi ja haikeampi, vaikka olenkin yrittänyt tsempata ja nauttia vapaapäivien rauhasta.

Perjantaina huomasin, että tuli kuluneeksi tasan puoli vuotta äidin magneettikuvauksesta ja diagnoosista. Juuri niistä tapahtumista, joita edellisessä tekstissä muistelin. Niin paljon on ehtinyt tapahtua puolessa vuodessa. Tuntuu uskomattomalta, että siitä on tosiaankin vasta kuusi kuukautta. Elimme kesän ja syksyn niin intensiivisesti mukana äidin sairaudessa, että tuntuu kuin siinä olisi mennyt vuosi tai pari. Ehkä juuri siksi minun on vaikea muistaa äitiä sellaisena kuin hän oli ennen sairastumistaan. Sairauteen liittyy niin paljon voimakkaampia tunteita ja mietteitä kuin arkipäivään, että kai ne väkisin jäävät muistoihinkin vahvoina. Tällä hetkellä kaikki ne tunteet ovat vielä niin tuoreita, että kestää varmaan aikansa ennen kuin niiden alta paljastuu aikaisempia muistoja ja niihin liittyviä tunnetiloja.

Eilen lauantaina oli tietysti pyhäinpäivä. Silloinhan on tapana viedä kynttilöitä vainajien haudoille ja muistella heitä. Mekin kävimme J:n kanssa hautausmaalla. Siellä käyminen ei todellakaan ole helppoa. Suru konkretisoituu haudalla käymiseen niin voimakkaasti, että tuskallinen olo tulee jo ennen kuin ehdin astua hautausmaan portista. Tuntui kuitenkin hyvältä, kun J oli mukana tukemassa. Äidin haudalla oli muutama kynttilä, ja joku oli tuonut havujakin, ettei hauta näyttäisi niin paljaalta. Mekin sytytimme kynttilän ja puhuimme hetken siitä, kuinka väärin kaikki menikään. Kävellessämme takaisin autolle katselin ympärilleni ja huomasin, kuinka kauniilta hautausmaa näytti varmasti satojen kynttilöiden loistaessa.

Ei kahta ilman kolmatta, niinhän sitä sanotaan. Tänään olisi äidin syntymäpäivä. Jos äiti ei olisi sairastunut, olisimme juhlineet tänä viikonloppuna äidin 50-vuotispäivää. Vielä keväällä mietimme siskon kanssa, millaiset juhlat äidille voisi järjestää ja minkälaista ohjelmaa siellä voisi olla. Eräänlaiset juhlat on kyllä tänä syksynä järjestetty, mutta jo muutama viikko sitten ja vähän toisenlaisissa merkeissä kuin keväällä osasimme odottaa.

Yhdestä asiasta olen kuitenkin onnellinen: äiti ei lykännyt unelmiensa toteuttamista vaan ehti kokea viime vuosina paljon. Muutamia vuosia sitten hän ilmoitti meille, että aikoo matkustaa Amerikkaan 50-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi. Se oli hänen suuri tavoitteensa. Jokin sai hänet kuitenkin vauhdittamaan suunnitelmiaan, ja äiti ehti käydä rapakon takana kaksikin kertaa. Ensimmäisellä kerralla puolitoista vuotta sitten olimme siskon kanssa mukana ja saimme useita mukavia kokemuksia ja hyviä muistoja äidin kanssa. Jälkimmäinen kerta oli viime hiihtolomalla. Äiti oli jo silloin sairas, vaikka oireiden syystä ei vielä ollut aavistustakaan. Hän kuitenkin nautti matkasta kovasti, ja muistan kuinka innoissaan hän esitteli kuvia ja ostoksia kotiin palattuaan. Äiti oli onnellinen.