Breakdown.

On paha olla. Suru ja ikävä iskivät jostain tosi voimakkaasti, ja olen itkenyt Paljon. Jo eilen oli vähän omituinen olo, ja sanoin J:lle, että tuntuu että on tulossa tosi paha mieli. Uupumus ja jonkinlainen hajamielisyyskin sitä enteilivät, ja tänään on tuntunut etten saa ajatuksiani millään pysymään järjestyksessä. Pienenpieni asia sai sitten illalla astian läikkymään yli, ja kaikki tunteet vyöryivät päälle yhtä aikaa.

Näitä tunteita on vaikea pukea sanoiksi. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Ei edes J. Hänen logiikallaan sortumiseni johtuu siitä pienestä asiasta, joka oikeasti oli vain se viimeinen tönäisy. En tiedä, olenko huono selittämään vai onko J huono ymmärtämään vai onko tämä sellainen tilanne, jossa toisen ei voi edes odottaa täysin ymmärtävän.

Koko syksyn olen painanut eteenpäin ja yrittänyt pitää itseni kasassa. Olen päässyt tekemään mahtavia juttuja, jotka ovat ehkä tulleet huonoon aikaan ja olleet välillä raskaita, mutta joista olen saanut iloa ja voimaa. Ja sitten koen, että minua arvostellaan siitä, että olen haalinut itselleni liikaa tekemistä ja sillä tavalla väsyttänyt itseni. Vaikka oikeasti kaikki ne asiat tekevät elämästäni tällä hetkellä mielekästä.

Olen yksin. Yksin tämän surun kanssa, joka vasta nyt pyrkii kunnolla pintaan. Näyttää siltä, ettei J:n ymmärrys ja kärsivällisyys ehkä riitäkään tällaisiin takapakkeihin, jolloin vain yhtäkkiä alan itkeä "ilman syytä". Vaikka hän on ollut mahtavasti tukenani äidin sairastumisesta asti, en välttämättä kohta uskalla luottaa siihen, että saan lohtua jokaiseen heikkoon hetkeeni. Miehen logiikalla romahdukseni taustalla on ongelma, eli liikaa tekemistä, ja kaikki on taas hyvin kunhan ongelma poistetaan. Mutta entäs kun ongelma onkin se, että olen menettänyt äitini?! Sitä ongelmaa on aika hankala poistaa.

Minulla on kauhea ikävä äitiä.

Kesämuistoja, osa 2

Kuten jo aiemmissa kesämuisteloissani kerroin, vietin kesällä paljon aikaa äidin luona. Olimme usein kahdestaan, J oli välillä mukana. Äiti jaksoi kyllä itse peseytyä jne, mutta jonkun oli huolehdittava esimerkiksi ruuanlaitosta ja siivoamisesta, mihin äidillä ei ollut voimia. Hoidin kaupassa ja apteekissa käynnit ja pidin seuraa äidille. Välillä oli aika raastavaa katsoa vierestä, kun äiti oli niin väsynyt ja heikko. Yritin useimmiten jutella arkipäiväisistä ja kevyistä asioista ja saada meidän molempien ajatukset pois sairaudesta, mutta aina se ei onnistunut. Toisinaan huoli puski väkisin pintaan, ja silloin ei auttanut kuin itkeä.

Vaikka äiti sai olla kotona suurimman osan kesää, ei hän päässyt nauttimaan siitä juurikaan. Tulehdusriskin takia dreenien kanssa piti olla varovainen, eikä äiti voinut esimerkiksi ulkoilla. Itse nautin helteisistä päivistä, mutta äidille ne olivat tuskallisia. Hän oli jo valmiiksi heikossa kunnossa, eikä tukala kuumuus helpottanut oloa yhtään. Tuntui todella surulliselta, kun näin äidin usein katselemassa ikkunasta ulos ja ihastelemassa kaunista säätä tai pihamaan kukkapenkkejä. Näytti, kuin äiti olisi ollut loukussa omassa kodissaan.

Muistan pari kertaa, jolloin äiti jaksoi lähteä ulos asti. Kerran löysin hänet istumasta puutarhatuolissa kuistilla, aivan ulko-oven vieressä. Äiti sanoi, että oli halunnut päästä vähän ulos. Olin yhtä aikaa iloinen ja surullinen: iloinen siksi, että hän oli jaksanut lähteä ulos asti, mutta surullinen siksi, koska kaikki kiteytyi siihen tilanteeseen. Äiti oli niin heikko, että ovenpielessä istuminen oli ulkoilua.

Myös eräs toinen kerta on jäänyt mieleeni. Silloin näin eteisen ikkunasta, että äiti seisoi pihanurmikolla katselemassa kukkapenkkiä. Muistan, kuinka iloiseksi tulin, kun näin hänen uskaltautuneen kuistia kauemmas. Menin hänen luokseen, ja hänkin näytti tavallista iloisemmalta ihastellessaan kukkia ääneen. Se kuuluu ehkä valoisimpiin kesämuistoihin; suurimmaksi osaksi kesä oli synkkä ja iloton, täynnä huonoa vointia ja huonoja uutisia.

Kaikkein parhaiten minulle on kuitenkin jäänyt mieleen äidin kutistuminen ja riutuminen. Muutamat viikot ennen diagnoosia äidin ruokahalu oli olematon, johtuen varmaan osaksi epätietoisuuden aiheuttamasta stressistä ja osaksi sairaudesta itsestään. Silloin hän söi lähestulkoon pelkkää puuroa. Kesällä saimme hänet syömään tavallistakin ruokaa, mutta ruokahalu oli silti huono. Sanoin äidille monta kertaa, että hän syö kuin pikkulintu. Vieraat toivat aina tullessaan kaikenlaisia leivonnaisia, mutta nekään eivät maistuneet.

Joka ilta nukkumaan mennessäni minua pelotti, että mitä jos äidille tapahtuu yön aikana jotakin. Patosin paljon sisälleni äidin luona ollessani, ja sitten kun tulin välillä pariksi päiväksi kotiin, kaikki huoli purkautui. Onneksi sain itkeä J:lle niin paljon kuin jaksoin, ja J lohdutti kärsivällisesti. Niin kuin olen jo varmaan sata kertaa sanonut, en tiedä miten olisin jaksanut ilman häntä.

Väliaikatietoja

Olen reissannut luottamustehtävien merkeissä viimeiset pari viikkoa niin tiiviisti, että blogi on jäänyt hetkeksi taka-alalle. Kiireen keskellä myös suru on hellittänyt vähän, mutta eilen kotiin palattuani tuli taas itku. Toki tunneryöpsähdystä edesauttoi myös reissaamisesta johtuva väsymys. Kotisohvalla sain kuitenkin taas hetkeksi pysähtyä, eikä äiti-ajatuksia tarvinnut kauaa odotella.

Olemme puuhanneet perunkirjoituksen valmisteluja nyt jo tovin, ja pian senkin pitäisi olla hoidettuna. Tulevaisuus pelottaa ja jännittää. Mitä sitten, kun ei enää ole mitään käytännön asioita hoidettavana? Tietysti paljon on vielä tekemättä, taloasiat niistä suurimpana. Jossakin vaiheessa talo on pakko tyhjentää ja äidin tavarat täytyy pakata pois. Se kammottaa eniten. Ikään kuin pakkaisimme äidin pois yhdessä tavaroiden kanssa.

Eilen juttelin pitkästä aikaa lapsuudenystäväni S:n kanssa. Soittelimme edellisen kerran joskus alkusyksystä, ja sen jälkeen olemme olleet yhteyksissä vain tekstiviestien ja naamakirjan välityksellä. Äidin kuolemastakin kerroin hänelle tekstiviestillä. Hän kyseli paljon sekä äidistä että minun voinnistani. Oli vaikeaa palata kipeimpiin muistoihin äidin viimeisiltä ajoilta, mutta samalla puhuminen tuntui hyvältä. On uskomatonta, kuinka joku ihminen voi olla niin tuttu, että kuukausienkin tauon jälkeen puhuminen on aina yhtä helppoa ja luontevaa.

Silti omia tunteita on tässä tilanteessa hirveän vaikea pukea sanoiksi, oli juttukaverina kuinka läheinen ihminen tahansa. Tuntuu, ettei kukaan voi täysin ymmärtää, ja kaikki pitäisi kertoa niin konkreettisesti ja tarkasti. Siksi joskus tuntuu hyvältä olla vain hiljaa ja surra itsekseen. Silloin saan oikeasti keskittyä suremiseen, ilman sen kummempia selityksiä.

Kesämuistoja, osa 1

Minulle käy usein niin, etten muista mitä olen tehnyt esimerkiksi kesällä tai hiihtolomalla kolme vuotta aikaisemmin. Tai siis muistan, mutta en välttämättä muista minä vuonna olen mitäkin asioita tehnyt. Viime kesän muistan kuitenkin varmasti loppuikäni. Silti nyt muistellessani kaikki kesän tapahtumat sekoittuvat eivätkä suostu asettumaan aikajärjestykseen. Miksi ihmeessä lopetin päiväkirjan kirjoittamisen silloin vuosia sitten enkä osannut aloittaa uudestaan edes tällaisessa tilanteessa?

Kun tulokset magneettikuvista oli toukokuun alussa saatu, äiti sanoi melkein ensimmäiseksi, että emme saisi siskoni kanssa muuttaa kesäsuunnitelmiamme hänen sairautensa takia. Olin lähdössä alkukesästä muutamaksi viikoksi ulkomaille suorittamaan opintoihini kuuluvaa kieliharjoittelua, ja tietysti siinä iski pieni paniikki. Huoli äidistä oli kova, mutta äiti halusi minun pysyvän suunnitelmassani ja vakuutti pärjäävänsä. En osannut nähdä tilanteen todellista vakavuutta, joten jatkoin matkan suunnittelua entiseen tapaan.

Toukokuussa äiti vietti pari viikkoa sairaalassa. Hänelle tehtiin monenlaisia tutkimuksia ja hoitomahdollisuuksia selviteltiin. Silloin oli helppo pitää yllä toivoa: syöpähoidot ovat nykyään niin kehittyneet, että tietysti äiti selviäisi. Kävi ilmi, että bilirubiiniarvot pitäisi saada laskemaan, ennen kuin mitään muuta voitaisiin tehdä. Silloin äiti sai ensimmäisen kerran "käsilaukut" eli kaksi dreeniä: sappinesteet ohjattiin letkujen kautta kehosta pois ja pusseihin. Mieliala oli vieläkin korkealla: heti kun arvot saataisiin laskemaan, syöpähoidot voitaisiin aloittaa ja äiti paranisi. 

Kun äiti oli ollut pari päivää kotona, tuli ongelmia. Olin äidin luona yökylässä ja "kodinhoitajana", sillä äiti tarvitsi apua kotitöissä. Heräsin aamulla aikaisin siihen, kun kuulin äidin huutavan minua. Katsoin kelloa, ja se näytti jotain viiden ja kuuden välillä. Säikähdin ja kiiruhdin äidin luo. Hän istui makuuhuoneensa keinutuolissa ja piteli pyyhettä kylkeään vasten. Toisen kyljen reiästä oli alkanut yhtäkkiä vuotaa verta eikä vuoto meinannut lakata millään. Äiti ei voinut liikkua keinutuolista mihinkään, sillä verenvuoto yltyi aina hänen liikahtaessaan. Autoin äitiä parhaani mukaan ja kysyin, lähdetäänkö lääkäriin. Hän sanoi, että kuulostellaan vielä - kyllä se itsekseen lakkaa. Välillä näyttikin jo hyvältä, mutta vuoto alkoi aina uudestaan.

Äiti istui keinutuolissa koko päivän, ja vasta alkuillasta saimme siskon kanssa suostuteltua hänet lähtemään päivystykseen. Päivystyksen vastaanottava hoitaja oli ammatilleen ominaiseen tapaan nihkeä eikä ymmärtänyt hätäämme. Äiti oli surkean näköinen. Huomasin, että hänkin oli peloissaan: ääni tärisi, ja oikeastaan hänen koko kehonsa vapisi. Hoitaja kuvitteli ilmeisesti ensin, että dreenistä vuotaa sappinestettä, mutta kun sanoin, että siitä vuotaa verta, hänkin valpastui. Äiti pääsi onneksi pian lepäämään ja odottamaan tutkimuksia. Verenvuoto tietysti lakkasi ennen kuin äiti pääsi edes tutkimuksiin asti, mutta hänen oireensa otettiin silti vakavasti ja hänet otettiin taas pariksi päiväksi vuodeosastolle tarkkailtavaksi. Samalla reissulla vaivoja aiheuttanut dreeni otettiin kokonaan pois ja vain yksi jätettiin. Silloin bilirubiiniarvot olivat sen verran hyvin laskussa, että dreeni uskallettiin poistaa. Muistan ajatelleeni, että äiti pääsee pian hoitoihin ja paraneminen voi alkaa. Toisin kävi: syystä tai toisesta arvojen haluttiin laskevan vielä alemmas, mitä ne sitten eivät koskaan tehneetkään.

Välillä mietin, että mitäpä jos hoidot olisi todella aloitettu silloin. Olisiko äidillä ollut mahdollisuus selvitä? Vai tiesivätkö lääkärit jo tuossa vaiheessa, että hoitoja on turha edes aloittaa?

Ulkomailla ollessani minulla oli tietokone käytössä, ja puhuimme äidin kanssa pari kertaa Skypen välityksellä. Tekstiviestejä lähettelimme useammin. Välillä äidin äänestä kuuli, että hän oli väsynyt, mutta aina hän silti sanoi voivansa "ihan hyvin". Sairaudestaan hän oli hyvin vähäsanainen, ei kai halunnut huolestuttaa. Siskolta sainkin oikeastaan kunnolla tietää, missä milloinkin mennään. Ja sisko oli myös se, joka ensimmäistä kertaa käytti sanaa syöpä. Siihen asti olin jotenkin ollut siinä luulossa, ettei kasvain välttämättä edes ole pahanlaatuinen. Silloin minua ärsytti, ettei äiti ollut voinut puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Huoli kasvoi. Kun reissuni lähestyi loppuaan, äiti kirjoitti: "kiva, kun tulet jo kohta kotiin". Päätin, että vietän kesällä aikaa äidin luona mahdollisimman paljon.

Olen jo pitkään halunnut uskoa siihen, että kaikella on jokin tarkoitus. Ulkomailla ollessani minua suututti, kun työpaikalta ilmoitettujen työvuorojen perusteella minulle ei lupauksista huolimatta ollut tiedossa juurikaan töitä koko loppukesäksi. Onni onnettomuudessa, sillä siksi pystyin olemaan äidin kaverina monta päivää viikossa. Voisi jopa sanoa, että asuin äidin luona osa-aikaisesti. Voisi sanoa, että vähäisten työvuorojeni ansiosta sain viettää tärkeän ajanjakson äidin kanssa, mikä oli varmasti meille molemmille todella tärkeää.

Eiköhän tässä kilometripostauksessa ole tällä erää tarpeeksi. Jatkan kesän muistelua taas tuonnempana...

Ei ole helppoa.

Taas vierähti viikko siitä, kun viimeksi kirjoitin. Tulee mieleen, että pidänköhän itseni vähän liiankin kiireisenä, kun aina on muka niin paljon kaikkea muuta tekemistä. Blogi kyllä pyörii mielessä usein, mutta aina en edes tiedä, mitä kirjoittaisin. Silloin kun äiti sairasti, kaikki tuli päälle niin suurella voimalla, että kirjoittaminen todella helpotti.

Nyt ei ole enää mihinkään kiire. Nyt on menossa aivan toinen vaihe, ja joskus kirjoittaminen on yksinkertaisesti liian vaikeaa. Tiedän, että työnnän surun välillä jonnekin piiloon. Kirjoittaminen tarkoittaa, että kaikki tunteet on kaivettava esiin. Aina sitä ei jaksa. Toinen vaihe on menossa myös siinä mielessä, että nyt minulla ei ole samalla tavalla raportoitavaa kuin äidin sairastaessa. Vielä kesällä ja syksyllä oli "pakko" kirjoittaa viimeisimmät kuulumiset, koska seuraavana päivänä saattoi tapahtua jo jotain muuta. Nyt voin jättää mietteeni sillä hetkellä kirjoittamatta - ne kyllä kulkevat mukana seuraavaan kertaan. Nyt on rauha, monessakin mielessä.

Sunnuntaina oli isänpäivä. Kävimme siskon kanssa mummolassa äidin isää onnittelemassa. Vaikka jutustelimme leppoisasti ja tunnelma oli näennäisesti iloinen, oli selvää että joku puuttui joukosta. Emme varsinaisesti muistelleet äitiä, mutta puheenaiheissa sivuttiin usein kulunutta syksyä sekä äidin sairautta ja kuolemaa. Tuntuu pahalta ajatella, että tällaisia päiviä on tulossa vielä paljon lisää: kun huomaa selvästi, että yksi on joukosta poissa.

Sellaisista päivistä ei kaikkein vähäisin on jo ihan pian. Joulu. En olisi voinut kuvitella, kuinka vaikea tilanne siitä saadaan aikaiseksi. Muutamat sukulaiset ovat suunnitelleet, että olisi mukavaa mennä äidin kotiin viettämään joulua, sillä sinne olemme jo useana vuonna kokoontuneet. Minä ja siskoni olemme asiasta aivan eri mieltä, ja sitä on ollut vaikea selittää sukulaisille. On ollut tarpeeksi kamalaa ylipäätään käydä siellä viime aikoina. Joulusta tulee muutenkin vaikea, enkä todellakaan haluaisi tehdä siitä enää vaikeampaa. Äidin kotona korostuisi se tosiasia, että "talon emäntä" on poissa. Itkisin varmasti koko joulun (varmaan itken joka tapauksessa, mutta kuitenkin). Siinä sivussa pilaisin pienten lasten jouluilon; heille olisi tietysti aivan ylivoimaista käsittää, että joku on surullinen jouluna.

Jotkut sukulaiset ovat nyt ilmeisesti pahastuneet, kun emme siskon kanssa halua, että kukaan menee äidin kotiin viettämään joulua. Aivan kuin elämä ei olisi tarpeeksi vaikeaa jo muutenkin! Kaiken lisäksi millekään tavaroille ei ole vieläkään tehty yhtään mitään: lakanat ovat edelleen sängyssä ja kaikki muukin siten kuin ne syyskuun alussa jäivät. Ja nyt yhtäkkiä pitäisi muka laittaa talo joulukuntoon, ei onnistu. Pahimmalta kuitenkin tuntuu se, että sukulaiset ihan tosissaan suunnittelivat viettävänsä joulua äidin talossa ilman meitä, jos siellä oleminen kerran tuntuu meistä liian vaikealta. Kuinka moni oikeasti valitsee mieluummin jonkun tietyn paikan juhlan viettoon kuin ihmiset, kenen kanssa sitä viettää?

Lienee harvinaisen selvää, että tämä asia kuohuttaa minua aika kovasti. Kaiken lisäksi peliin on vedetty epäreilusti "viimeinen toive" -kortti. Äiti muka olisi kaikkein eniten (ja viimeisinä aikoinaan) toivonut, että joulua vietetään hänen kotonaan. En usko. Kumma, ettei hän sanonut asiasta minulle tai siskolleni mitään, vaikka me vierailimme sairaalassa useimmin. Rohkenen väittää jopa tietäväni, että äiti olisi vielä enemmän toivonut sitä, että olemme kaikki yhdessä. Surettaa, suututtaa ja turhauttaa koko tilanne.

Astetta haikeampi viikonloppu

Tämä viikonloppu on koostunut päivistä ja päivämääristä, jotka muistuttavat äidistä. Siksi olo on ollut tavallista surullisempi ja haikeampi, vaikka olenkin yrittänyt tsempata ja nauttia vapaapäivien rauhasta.

Perjantaina huomasin, että tuli kuluneeksi tasan puoli vuotta äidin magneettikuvauksesta ja diagnoosista. Juuri niistä tapahtumista, joita edellisessä tekstissä muistelin. Niin paljon on ehtinyt tapahtua puolessa vuodessa. Tuntuu uskomattomalta, että siitä on tosiaankin vasta kuusi kuukautta. Elimme kesän ja syksyn niin intensiivisesti mukana äidin sairaudessa, että tuntuu kuin siinä olisi mennyt vuosi tai pari. Ehkä juuri siksi minun on vaikea muistaa äitiä sellaisena kuin hän oli ennen sairastumistaan. Sairauteen liittyy niin paljon voimakkaampia tunteita ja mietteitä kuin arkipäivään, että kai ne väkisin jäävät muistoihinkin vahvoina. Tällä hetkellä kaikki ne tunteet ovat vielä niin tuoreita, että kestää varmaan aikansa ennen kuin niiden alta paljastuu aikaisempia muistoja ja niihin liittyviä tunnetiloja.

Eilen lauantaina oli tietysti pyhäinpäivä. Silloinhan on tapana viedä kynttilöitä vainajien haudoille ja muistella heitä. Mekin kävimme J:n kanssa hautausmaalla. Siellä käyminen ei todellakaan ole helppoa. Suru konkretisoituu haudalla käymiseen niin voimakkaasti, että tuskallinen olo tulee jo ennen kuin ehdin astua hautausmaan portista. Tuntui kuitenkin hyvältä, kun J oli mukana tukemassa. Äidin haudalla oli muutama kynttilä, ja joku oli tuonut havujakin, ettei hauta näyttäisi niin paljaalta. Mekin sytytimme kynttilän ja puhuimme hetken siitä, kuinka väärin kaikki menikään. Kävellessämme takaisin autolle katselin ympärilleni ja huomasin, kuinka kauniilta hautausmaa näytti varmasti satojen kynttilöiden loistaessa.

Ei kahta ilman kolmatta, niinhän sitä sanotaan. Tänään olisi äidin syntymäpäivä. Jos äiti ei olisi sairastunut, olisimme juhlineet tänä viikonloppuna äidin 50-vuotispäivää. Vielä keväällä mietimme siskon kanssa, millaiset juhlat äidille voisi järjestää ja minkälaista ohjelmaa siellä voisi olla. Eräänlaiset juhlat on kyllä tänä syksynä järjestetty, mutta jo muutama viikko sitten ja vähän toisenlaisissa merkeissä kuin keväällä osasimme odottaa.

Yhdestä asiasta olen kuitenkin onnellinen: äiti ei lykännyt unelmiensa toteuttamista vaan ehti kokea viime vuosina paljon. Muutamia vuosia sitten hän ilmoitti meille, että aikoo matkustaa Amerikkaan 50-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi. Se oli hänen suuri tavoitteensa. Jokin sai hänet kuitenkin vauhdittamaan suunnitelmiaan, ja äiti ehti käydä rapakon takana kaksikin kertaa. Ensimmäisellä kerralla puolitoista vuotta sitten olimme siskon kanssa mukana ja saimme useita mukavia kokemuksia ja hyviä muistoja äidin kanssa. Jälkimmäinen kerta oli viime hiihtolomalla. Äiti oli jo silloin sairas, vaikka oireiden syystä ei vielä ollut aavistustakaan. Hän kuitenkin nautti matkasta kovasti, ja muistan kuinka innoissaan hän esitteli kuvia ja ostoksia kotiin palattuaan. Äiti oli onnellinen.

Tämä on totta.

Viime aikoina olen ajatellut äitiä paljon. Työstän koko ajan ajatusta äidin kuolemasta, vaikka jo tuon sanan kirjoittaminen (saati sitten ääneen sanominen) on todella vaikeaa. En halua hyväksyä, ettei äitiä enää ole. Joskus haluaisin sulkea koko asian pois mielestäni, sillä se sattuu niin paljon. Ihan oikeastiko minun äitini on poissa??

Suru on jännä juttu. Se on kyllä koko ajan läsnä, mutta välillä se iskee kuin salama. Silloin on pakko vetää syvään henkeä. Joskus itkettää, toisinaan on muuten vaan hankala olla. Sellaisina hetkinä muistikuvat äidistä hyökkäävät mieleen ja peittävät alleen kaiken muun. Muistan äidin, hänen sairaat kasvonsa ja riutuneen olemuksensa. En vaan osaa muistella häntä muunlaisena.


Viime aikoina olen yhä useammin muistellut myös sitä päivää, kun äiti sai ensimmäiset tulokset magneettikuvista. Silloin huonolle ololle löytyi nimi, ja se nimi oli Kasvain. Elettiin toukokuun alkua. Olin sinä päivänä ystäväni kanssa jalkahoidossa, jonka olimme varanneet jo paljon aikaisemmin. Kun puhelin soi, arvasin että siellä oli äiti. Siinä vaiheessa kuvittelin vielä, että tulosten saamisessa kestää pari päivää. Äiti kysyi, lähdenkö hänen ja siskoni mukana äidin luo (en voinut, koska istuin jalkahoitolan tuolissa). Silloin ajattelin jo, että äiti ei kerro kaikkea. Kun yritin kysyä, hän väisteli.

Puhuimme puhelimessa uudelleen, kun olin taas kotona - en muista, soitinko itse huolissani vai soittiko äiti minulle. Silloin äiti kertoi tuloksista. Kasvain. Olin järkyttynyt ja itkin kovasti. Äiti yritti tapansa mukaan rauhoitella ja tsempata: eihän tämä välttämättä vielä mitään tarkoita, jatkotutkimuksia määrättiin heti ja asiaa viedään eteenpäin koko ajan.

Menin vielä illalla käymään äidin luona. Sen muistan kaikkein selvimmin. Seisoin keittiön ovella ja katsoimme äidin kanssa toisiamme; kumpikaan ei hetkeen osannut sanoa mitään. Sitten aloin taas itkeä. Äiti tuli halaamaan minua, ja siskonikin tuli ryhmähalaukseen mukaan. Meitä kaikkia itketti. Äiti sanoi, että kyllä me tästä yhdessä selviämme. Silloin olin vielä itsekin samaa mieltä ja ajattelin, että yhdessä selviäisimme mistä tahansa.