Viime viikko oli pitkästä aikaa ihan järjettömän hektinen. Olin koko viikon niin kiireinen, että välillä kävin kotona vain nukkumassa ja aamulla jatkoin porskuttamista. Nyt elämä on hetkeksi taas rauhoittunut, tai ainakin sen pitäisi olla. Olen "syyslomalla", joten nyt minulla pitäisi olla aikaa pysähtyä. Nyt on aikaa käsitellä kaikkea tapahtunutta ja vaikka itkeä silmät päästä, jos siltä tuntuu.
Mutta pysähtyminen onkin yllättävän vaikeaa. Eilen ja tänään minulla on ollut sellainen touhumoodi päällä, että itseänikin ihmetyttää. Se voi johtua siitä, että kiireisen viikon jälkeen ei vaan yksinkertaisesti osaa rauhoittua. Tai sitten siitä, että yritän tahallani välttää kipeiden asioiden kohtaamista pitämällä itseni kiireisenä. Tervettä, eikö vaan?
Tänään koin sentään pienen pysähdyksen. Kävin mielessäni läpi tapahtumia kuluneelta syksyltä, ja vieläkin se kaikki tuntuu niin epätodelliselta. Toistelen tätä samaa asiaa varmaan jokaisessa tekstissä, mutta on uskomatonta, kuinka vaikeaa tällaisen asian tajuaminen voi olla. Sitä on hankala selittää. Moni tuttuni varmaan ajattelee, että olen selviytynyt tästä koettelemuksesta ihmeen hyvin eikä minulla ole mitään hätää. Minusta kuitenkin tuntuu, etten ole vielä kokenut sitä todellista surua. Se voi tulla vasta sitten, kun sisäistän surun syyn.
Kun ajattelen äitiä, näen hänet vielä nyt mielessäni sellaisena kuin hän oli viimeisinä hetkinään sairaalassa. Näen äidin nukkuvan hahmon, sairaalan vaatteet ja vaikean hengityksen. Toivottavasti vielä joskus äidin muisto laajenee niin, että ensimmäinen mielikuva on jotakin muuta.
On tuskallista ajatella, kuinka moni arkinen asia kuuluu nyt menneisyyteen. En voi enää soittaa äidille, kun siltä tuntuu. En voi istua äidin kanssa iltateellä ja naureskella hellyydenkipeälle kissalle. Minun ei tarvitse pyytää äidiltä autoa lainaan, jos tarvitsen sitä - soitan vain siskolle, että nyt on minun vuoroni. En enää koskaan maistele äidin kokeilukeittiön tuotoksia. En enää koskaan halaa äitiä.
Äiti täyttäisi ensi viikolla 50 vuotta. Viime talvena mietimme siskon kanssa, minkälaiset juhlat äidille järjestettäisiin. Enpä olisi tuolloin uskonut, että koko syntymäpäivää ei edes tule.
Hei Hertta,
VastaaPoistatämä kohta tekstistäsi osui:
"Tänään koin sentään pienen pysähdyksen. Kävin mielessäni läpi tapahtumia kuluneelta syksyltä, ja vieläkin se kaikki tuntuu niin epätodelliselta. Toistelen tätä samaa asiaa varmaan jokaisessa tekstissä, mutta on uskomatonta, kuinka vaikeaa tällaisen asian tajuaminen voi olla. Sitä on hankala selittää. Moni tuttuni varmaan ajattelee, että olen selviytynyt tästä koettelemuksesta ihmeen hyvin eikä minulla ole mitään hätää. Minusta kuitenkin tuntuu, etten ole vielä kokenut sitä todellista surua. Se voi tulla vasta sitten, kun sisäistän surun syyn."
Tuo on niin totta. Isäni kuoli yllättäen ja yht´äkkiä ja sen tajuaminen olikin aivan oma prossessinsa.
Minua henkilökohtaisesti satutti joidenkin ihmisten toteamukset, että "tällaista elämä on, kaikki täältä lähtevät aikanaan."
Tottahan se onkin, mutta eikö heillä ole lainkaan tilannetajua?
Jokainen läheisensä menettänyt kokee asian eri tavoin. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa reagoida ja tuntea. Ei ole olemassa määräaikaa, jolloin kaipaus ja suru pitäisi olla käsitelty.
Me olemme erilaisia ja myös tapamme päästä menetyksistä yli on erilaista ja vie oman aikansa. Se aika vaihtelee paljonkin ihmisten välillä.
Kaipaa, itke, sure niin paljon, kuin niitä tunteita tulee pintaan. Rakasta ihmistä ei unohda koskaan ja kaipaus pysyy aina.
Aikanaan minun suruni ja itkuni muuttui kaipaukseksi ja vielä välillä itkenkin. Muistoja kukaan ei kuitenkaan voi viedä ja niistä saa paljon hyvää elämään - kun se aika koittaa.
Voimaa ja rohkeutta päivääsi!
Hei Tiina, ja kiitos lohdullisista sanoistasi.
VastaaPoistaOlen itsekin huomannut, kuinka jotkut ihmiset suorastaan viljelevät tilanteeseen sopivia korulauseita. Toisaalta se ärsyttää, mutta välillä se ennemminkin huvittaa. Olen ajatellut, että niille ihmisille noiden sanojen lausuminen helpottaa ennen kaikkea heidän omaa oloaan. Ehkä he kuvittelevat, että sellainen kuuluu asiaan. Kun he ovat saaneet sanotuksi jotakin omasta mielestään arvokasta, he voivat todeta olleensa läsnä ja ottaneensa osaa suruun.
Välillä minäkin olen loukkaantunut, jos joku on oikein sopimattomassa tilanteessa laukonut "lohduttavia" kommenttejaan, mutta enimmäkseen minua alkaa säälittää. Jos ei osaa arvioida aiheuttamaansa reaktiota tuollaisessa tilanteessa, ei ole koskaan varmaankaan itse menettänyt ketään. Olkoon kommenttien syynä sitten kokemattomuus, ajattelemattomuus tai ihan vaan typeryys, olen yleensä puhissut itsekseni vähän aikaa ja sen jälkeen siirtänyt koko asian pois sisäiseltä henkilökohtaista-osastoltani.
Niitä muistoja minäkin odottelen. Vielä ei ilmeisesti ole sen aika, kun lähes kaikki kaukaisemmat muistot ovat jossain unohduksissa, ja päällimmäisenä muistan vain kesän ja syksyn tapahtumat. Tiedän kyllä, että muitakin muistoja tulee vielä joskus. Sitten, kun suurin suru on käyty läpi.