Perjantai. Tunnin päästä kolme viikkoa sitten äiti nukkui pois. Nyt tarkastelen jokaista viikonloppua ja perjantaita tuohon ajankohtaan nähden. Välillä sen illan tapahtumat tulevat mieleen väkisin eivätkä lähde pois, vaikka haluaisinkin. Välillä taas yritän muistella kaiken mahdollisimman tarkkaan; en halua unohtaa. Huomasin äidin silmien kauniin, taivaansinisen värin kunnolla vasta, kun äiti avasi silmänsä viimeisen kerran. Muistan, kuinka kylmä äidin käsi oli, kun lopulta päästin siitä irti.
Luin muutama päivä sitten äidin kuolintodistuksen, joka oli lähetetty sairaalasta. Siinä sanottiin, että silloin kun äidille tehtiin viimeinen ultraäänitutkimus siinä toivossa, että jotain olisi voitu vielä tehdä, syöpä oli levinnyt jo todella laajalle. Paperin mukaan maksa oli jo täynnä kasvainta. Siksi mitään putkia ei voitu enää silloin laittaa. Silloin mietin, miksi mitään ei enää tehdä - vastaus tuli vasta nyt.
Tietysti itkin kertoessani professorille äidin kuolemasta. Proffallakin oli kyyneleet silmissä. Hän oli hyvin ymmärtäväinen ja kannustava. Tästä on hyvä jatkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti