En ole itkenyt kuluneen viikon aikana juuri lainkaan. Viime viikonloppu meni kyllä melkoisessa kyynelsateessa, mutta sen jälkeen olen ollut todella rauhallinen. Ehkä vähän liiankin rauhallinen. Monena päivänä minulle on tullut sellainen olo, että järjestelen jonkun aivan muun ihmisen hautajaisia kuin oman äitini. Tosin kolmen päivän järjestelyjen ja kaikenlaisten asioiden hoitamisen jälkeen keskiviikkoiltana tuntui, että alkaa väsyttää.
Tämä on vähän pelottavaa. En kai ole vieläkään oikeasti tajunnut, mitä on tapahtunut. Kuinka kauan siihen menee? Moni on sanonut, että läheisen kuoleman sisäistäminen voi viedä vuosia. Kun sitten lopulta ymmärrän, kuinka rajusti suru iskee? Välillä pysähdyn miettimään ja muistelemaan viime viikon perjantain tapahtumia ja itku tuntuu, mutta ei tule. Olen kai jotenkin epänormaali. Tunnen välillä huonoa omatuntoa siitä, etten ehkä sure riittävästi. Tai ainakaan tarpeeksi näkyvästi.
Kai minulla sitten on niin suuria vaikeuksia hyväksyä äidin poismeno, etten anna itseni edes ajatella koko asiaa. Tiedän kyllä jonkun kuolleen, mutta en osaa yhdistää äitiä ja kuolemaa mielessäni. Siitä tulee todella epäuskoinen olo. Olen kyllä puhunut äidistä ja esimerkiksi hautajaisjärjestelyistä monien ihmisten kanssa, mutta silloinkaan en taida antaa liikaa valtaa sille ajatukselle, että nyt puhutaan minun äidistäni. Asetun ikään kuin tilanteen ulkopuolelle ja keskityn asiaan, en tunteisiin.
Voi jestas, kirjoitettuna tilanne (ja pääni) näyttää vielä omituisemmalta. Päätin muuten, että menen ensi viikolla töihin. Saa nähdä miten käy. Ehkä tekee ihan hyvää, kun joutuu välillä keskittymään johonkin aivan muuhun. Lähestyvät hautajaiset voivat toki aiheuttaa pientä ahdistusta, mutta onneksi työviikosta ei pitäisi olla tulossa mitenkään erityisen raskas.
Huomasin tänään, etten ole poistanut äidin numeroa puhelimestani. Enkä poistanut vieläkään.
Hei!
VastaaPoistaJaksamista sinulle, vaikka toisaalta en tiedä kuinka paljon tuntemattoman ihmisen voivottelut voivat auttaa jaksamaan.
Tunnistan tunteesi hyvin. Oma äitini joutui pahaan onnettomuuteen, mutta ihmeen kaupalla selviytyi siitä. Onnettomuudesta on jo noin 3 vuotta ja toipuminenkin vasta meneillään. Olen usein omassa tilanteessani pohtinut noita samoja kysymyksiä sillä äidin poismeno oli niin lähellä. En pysty edelleenkään tapahtumasta puhua vakavasti ja nyt vasta olen alkanut sisäistää sen tunteen, että äitini oikeasti oli lähellä poismenoa.
Tunteet ja tilanteen ymmärtäminen tulee vasta jälkikäteen. Itselläni siihen on näköjään mennyt 3 vuotta, vaikkei tilanteeni tietenkään ole yhtä vakava ja surullinen kuin sinun. Anna tunteiden tulla itsellään ulos silloin kun siltä tuntuu, sillä tilanteen ymmärtäminen ns. liian aikaisin on keholle ja mielelle epäterveellistä. Tietenkään asiaa ei myöskään saa viedä liian pitkälle.
Jaksamista ja tsemppiä töihinkin, kun olet päättänyt mennä takaisin :)