Hautajaiset olivat eilen. En ole koskaan itkenyt yhden päivän aikana niin paljon. Olo on vieläkin epäuskoinen, lamaantunut ja pöllämystynyt. Päivän aikana tuli hetkiä, jolloin ymmärsin, miksi olemme siellä. Silti usein tuntuu, kuin äiti olisi vain käymässä jossakin ja palaisi pian takaisin.
Siunaaminen ja muistotilaisuus olivat kaikessa surullisuudessaan kauniita. Moni sanoi, että päivä oli äidin näköinen, ja juuri sitä me olimme halunneetkin. Paikalla oli paljon ihmisiä - tuntui hyvältä nähdä, kuinka paljon ystäviä ja läheisiä äidillä oli ollut. Muistopuheet olivat liikuttavia, mutta samalla iloitsin siitä, kuinka pidetty ihminen äitini selvästi oli.
Tällä hetkellä ajatukseni ovat vielä aika sekaisin, ja minun on hyvin vaikeaa saada kirjoitetuksi yhtään mitään. Eilinen tuntuu pahalta unelta. Mieleeni palaa muistikuvia ikään kuin välähdyksinä. Katson kirkon ovelta käytävän toisessa päässä olevaa valkoista arkkua. Halaan siskoani, joka kuiskaa itkien: "nyt tämän tajuaa". Istun kuuntelemassa puhetta ja lauluja, enkä voi muuta kuin katsella arkkua ja miettiä, että siinä on rakas äitini. Luen kukkalaitteen tekstin kyynelten läpi. Kävelen arkun perässä ja tuijotan hiekkaristiä sen päällä. Katson, kun arkku lasketaan syvälle maahan.
Itkin paljon vielä illallakin, kun olimme jo kotona. J sanoi, että eilinen taisi olla hänenkin elämänsä kamalin päivä. Olen niin onnellinen ja kiitollinen hänestä ja hänen tuestaan, etten varmaan osaa edes näyttää sitä.
Olen itkeskellyt tasaisin väliajoin myös tänään. Itku tulee yhtäkkiä ja menee nopeasti ohi, mutta suru on koko ajan läsnä. Huomiset velvollisuudet tuntuvat juuri nyt ylivoimaisilta. Ehkä väsymys helpottaa huomenna. Jos ei, saanpahan ainakin hetkeksi ajatukset toisaalle.
*halaus*
VastaaPoista