Kiitos jälleen kerran kaikista kauniista, lohduttavista ja rohkaisevista kommenteista, joita olen viime aikoina saanut. Ja pahoitteluni siitä, että kommentteihin vastaaminen on jäänyt. Vaikka en ketään teistä tunnekaan, ei sillä ole väliä. On näköjään aivan totta, että kaikki tuki on tarpeen. Jokainen pienikin sana auttaa jaksamaan vähän paremmin.
Ikävöin äitiä. Viime yönä heräsin taas jossain vaiheessa, ja vaikka olin siihen asti nukkunut hyvin, oli todella vaikeaa nukahtaa uudelleen. Kaikki ikävät ajatukset valtasivat mielen, ja päässäni pyöri jälleen kuvasarja äidistä ja kaikista haikeista ja vaikeista hetkistä. Itketti. J yritti lohduttaa, mutta nukahti. Minä jäin painimaan ajatusteni kanssa, ja lopulta uni vei voiton.
Vaikka kuinka surettaisi ja olo olisi lamaantunut, on näköjään pakko palata arkeen. Vähitellen, mutta varmasti. Maailma ei pysähdy, ja tietyt asiat on hoidettava. Lisäksi otin täksi viikoksi taas erään sijaisuuden, joka tosin on lyhyt ja tuntimäärältään hyvin kevyt. Eloisat yläkoululaiset ohjaavat ajatukseni hetkessä pois ikävistä asioista.
Eilen kävimme siskon kanssa äidin kotona tonkimassa kaappeja, laatikoita ja mappeja ja etsimässä kaikenlaisia tärkeitä papereita. Se tuntui niin väärältä, ikään kuin olisimme olleet tutkimassa äidin tavaroita ilman lupaa. Pakkohan ne oli silti etsiä. Onneksi äiti oli sen verran järjestelmällinen ihminen, että lähes kaikki paperit löytyivät suht helposti.
En tiedä, miten äidin taloa pitäisi kutsua. Haluaisin käyttää jotain lyhyttä ja yksinkertaista ilmausta. En voi kuitenkaan sanoa "äidin luona", koska silloin äidinkin pitäisi olla siellä. Paikka ei ole ollut minulle koskaan koti, joten "kotona" tuntuu myös vieraalta. Joskus olemme käyttäneet huvikseen nimitystä "mökki", koska kyseessä on vanha pieni rintamamiestalo.
No, nimestä huolimatta äidin talossa on joka kerta yhtä vaikea käydä. Tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt. Keittiön seinäkalenteri näyttää elokuuta. Olohuoneen sohvalla on pinossa peittoja ja lakanoita sen jäljiltä, kun me siskon kanssa olemme yöpyneet siellä. Äidin makuuhuoneessa kaikki on vielä paikoillaan; sängyssä on lakanat ja keinutuolin selkänojalla roikkuu pyyhe ikään kuin kuivumassa. On kuin äiti olisi vielä siellä, mutta vain hetkellisesti poissa näkyvistä. Tiedän, että jossakin vaiheessa meidän on pakko siivota ja pyykätä siellä, mutta en ainakaan itse ole vielä siihen valmis. Jos pelkkä äidin tavaroiden näkeminen kuristaa kurkkua ja tuntuu pahalta, kuinka pystyisin koskemaan mihinkään edes hiukan henkilökohtaiseen?
Viime yönä tai tänä aamuna satoi ensimmäinen, kevyt lumi. Ensilumi aiheuttaa monissa kasvavaa joulun odotusta. Olisin halunnut karjua naama punaisena jokaiselle facebook-kaverilleni, joka intoili statuksessaan joulun ihanuutta. Minä en odota joulua yhtään. Tähän asti meillä on monena jouluna ollut tapana kokoontua äidin luo joulun aikaan. Äiti on kokannut ja leiponut, ja me "vieraat" olemme tuoneet tullessamme kuka mitäkin. Perinne katkesi ennen kuin siitä ehti kunnolla edes tulla perinne. On tarpeeksi kamalaa asennoitua siihen, että tulossa on ensimmäinen joulu ilman äitiä. Sen lisäksi jouluaattona tulee kuluneeksi tasan kolme kuukautta äidin kuolemasta. Jos joku etsii jouluiloa, sitä tuskin kannattaa etsiä meiltä.
Toisaalta on hurjan lohduttavaa, että tapahtuu- mitä tahansa.
VastaaPoistaArki jatkuu.
Mikään ei pysähdy.
Eivät asiat, eivät ihmiset, siihen arkeen pääsee kiipeämään kyytiin, kun jaksaa.
Kun aika on.
Toisaalta, se tekee surulliseksi.
Välillä tuntuu, etteikö millään, kenelläkään ole arvoa? Näinkö vähän se maailmankaikkeudessa merkitseekään?
Äitilässä käyminen on varmaan vaikeaa, mutta voiko siitä saada lohtua?
Tuntuuko siellä äidin tuoksu, onko kodissa jotain turvallista?
Jos laittaa silmät kiinni, istahtaa alas- voiko äidin nähdä ja tuntea lähellä?
Tavaroiden etsimisessä- kyllä, olen samaa mieltä. Äidit ovat meidät kasvattaneet niin, ja heristäneet etusormea, jos ilman luppia toisen tavaroihin on koskenut.
Kuuluuko äidin ääni korvissa '' ei saa koskea?''
Äitien merkitys, läsnäolo- poissaollessaankin, on uskomaton.
Se, mitä jamillä tavalla he elämäämme vaikuttavat. JOka hetki, koko ajan.
Sen tuen määrä, joka aina vaan kantaa- kaiken yli.
Entä, jos äidin vatteisiin koskiessa näkee ne mielessään äidin päällä? Muistaa tapahtuman, paikan, juhlan- kulloisenkin hameen tahi lempipuseron. Jos materiaalin pehmeys muistuttaakin jostain hyvästä?
Lempeästä?
Pehmeästä?
Tunteesta ja rakkaudesta.
MInulla tuo on edessä, tuo , mitä sinä läpikäyt.
Sinun ja siskosi päiviin, hetkiin, suruun- paljon lämpimiä ajatuksia.
Voimaa, vahvuuutta ja heikkoutta sulassa sovussa.
Paljon rehellisyyttä ja kiireettömyyttä.
Niin paljon viisaita sanoja. Kiitos vintti.
VastaaPoistaOlet niin oikeassa siinä, että arjen jatkuminen on sekä lohduttavaa että kummastuttavaa. Pitäisihän koko maailman vähintään seisahtua, kun jotain näin mullistavaa tapahtuu. Se, joka on mennyt pois, ei ole kuka tahansa, vaan Minun Äitini. Ja silti se on muun maailman silmissä aivan mitätön asia.
Äitilä onkin hyvä sana. :) Lohtua saa varmaan sitten, kun aikaa kuluu vielä vähän. Nyt siellä käyminen oikeastaan vain sattuu. Kaikki muistuttaa kipeästi äidistä ja siitä, kuinka äkkiä sairaalaan lähtö tuli. Silloin vielä kuvittelimme, että äiti ehtisi palata kotiin. Siksi tavaroihin ja vaatteisiin koskeminen tuntuu väärältä. Se on vaikeaa, koska se tarkoittaa luopumista ja irti päästämistä.
Kovasti voimia ja jaksamista myös sinulle. Vaikka kuinka yrittäisi henkisesti valmistautua tulevaan, ei se loppujen lopuksi kauheasti auta. En minäkään osannut kovin hyvin ennakoida, kuinka äidin poismeno vaikuttaisi ja kuinka käsittelisin surua. Aavistaa voi, mutta ei tietää.
Niin.
VastaaPoistaMukava kuulla sinusta!
Äitini sairastui v.91 rintasyöpään. Parani. Sairastui v.99 lymfoomaan.
Parani.
Sairastui v.09 syöpään, joka diagnostisoitiin levinneeksi rintasyöväksi.
Rintasyöpä on metka, se voi jättää jäljen elimistöönja halutessaan aktivoitua, vaikka siitä on ollut terve,parantunut.
Äidillä ei primäärikasvainta ole, on vain etäispesäkkeitä.
Käsittämätöntä.
Olen ollut painimassa äidin hoitojen kanssa Jyväskylässä puolitoista vuotta sitten , vienyt äidin sairaaalaan- ja kieltäytynyt viemästä kotiin.
Nyt meillä on hyvää hetkeä ollut jo puolitoista vuotta.
Minulla itselläni on jotenkin raskas vaihe tässä kohden. Elän taas kontrasta toiseen, sytostaatista toiseen, pelkään ja kammoan äidin jokaista verikoetta.
Ihmettelen omia oireitani, jotka ovat muka sairaaksi tekeviä- vakavastikin.
Kun omainen sairastuu, sairastuu koko perhe.
Vaatii paljon tukea, ja henkistä kanttia kestää omaisen sairaus, siihen liittyvät pelkotilat.
On niin paljon.
MInulle äiti on maailmani napa.
Se tuki ja turva, johon voin aina luottaa.
Olen ollut hurjimus nuorena. Äiti on nyt se, jolle soitan ja kerron iloni ja suruni.
On ollut jo melkein kaksikymmentä vuotta.
Soitan usein, pyydän anteeksi omia tekosiani nuoruudessa- koska oma tyttäreni toilailee, kuin minä aikoinaan.
Kiitän monesta, sillä illman vanhempiani en pärjäisi niin hienosti, kuin mitä teen.
Jokaisena päivänä muistan kiitollisuudella omaa perhettäni.
Se tekee minut onnelliseksi.
Yriän elää varastoon näitä päiviä, joita meillä on jäljellä.
Kuak tietää, vaikka vuosi? kaksi?
lääketiede kehittyy koko ajan.
Tai sitten, marraskuussa kun on seuraavat kuvat, kuulemme jotain, joka vie maton alta.
Uups, avauduinpas- mutta sana äiti- saa aikaan niin paljon :-)
Itke paljon. Älä pidä sisälläsi.
Itke niin, että kipu maistuu suussa ja oksennus pyrkii ylös.
Kipu on suuri, tuska on valtava.
Nauti henkilöstä J, olen niin iloinen, että saat lohtua jostakusta, joka pitää sinusta huolta.
Sinä kaipaat, tarvitset ja ansaitset kaiken sen.
JOs millään tavalla, millään muotoa voin olla avuksi, niin olen.
Kerro vain, kuinka.
On aikoja, jolloin tässä itsekkyyden maailmassa on aika olla avuksi, ihmiselle, jota ei edes tunne.
Sen takia, että haluaa. Että vilpittömästi haluaa auttaa.
Lähimmäisen- äidin- menettämien on aina sitä.
Minulle tulee oman äitini kanssa mieleen aina Eeva Kilven runo;
''Nukkumaan käydessä ajattelen.
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun:
Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun'''
Ole vahva,
ole heikko.
Ole juuri sitä, mille sinusta tuntuu.
Vau. Äitisi on taistelija. Sinä olet, te kaikki olette.
VastaaPoistaOlen usein miettinyt, että tavallaan äidilläni kävi tuuri. Hän sairasti vain vähän aikaa (vaikka olikin sitten tosi sairas), mutta ei joutunut käymään läpi vuosien kierrettä hoitojen, uusien löydösten, toivon ja epätoivon keskellä. Vaikka kesä ja syksy olivat meille henkisesti tosi raskaita, olisi pidempiaikainen piina voinut olla paljon rankempaa.
Minullakin oli silloin teininä omat taisteluni äidin kanssa, mutta viime vuosina lähenimme paljon. Kävi juuri niin kuin sinäkin kerroit: yhtäkkiä minä soittelin äidille, kysyin neuvoa ja kerroin asioistani. Tuntuu vain, että äiti vietiin pois liian aikaisin. Ehdin elää tätä uutta vaihetta vasta niin vähän aikaa, liian vähän aikaa.
Äiti oli tosiaankin tuki ja turva, erityisesti siksi että hän kasvatti minut ja siskoni käytännössä yksin siitä asti, kun olin 7. Hän oli se ainoa varma tukipilari elämässä. Nyt voin vain toivoa, että osaan joskus tulevaisuudessa olla omille lapsilleni yhtä hyvä äiti.
Nauti hetkistä, joita teille on suotu. Älä mieti liikaa tulevaa, vaikka se vaikeaa onkin. Ja ota paljon kuvia, arkisistakin asioista. :)