Tänään sytytin kynttilän.

Kävin tänään äidin haudalla ensimmäistä kertaa hautajaisten jälkeen. Aikaväli venyi vähän turhan pitkäksi, mutta jotenkin olin kuvitellut, ettei hautausmaan suunnalle ole minkäänlaisia kulkuyhteyksiä. Kun tajusin olleeni väärässä, hyppäsin heti bussiin ja menin käymään. Ironista, että kotoani on paremmat kulkuyhteydet hautausmaalle kuin äidin kotiin.

Vein mennessäni kynttilän haudalle. Siellä ei ollut muuta kuin jo sammunut lyhty ja kaunis puinen risti. Päätin, että seuraavalla kerralla on vietävä kukkia. Seisoin haudan luona varmaan puoli tuntia. Itkin. Olen aina naureskellut elokuville, joissa ihmiset juttelevat haudoille, mutta enää ei naurata yhtä paljon. Tuli tunne, että jotain on kerrottava. Juttelin siinä sitten äidille, enimmäkseen ajatuksissani tosin. Ääneen puhuminen tuntui jo vähän omituiselta. Muutenkin oli vähän ristiriitainen olo: toisaalta teki mieli puhua äidille, mutta toisaalta en koe, että äiti edes olisi siellä. Samalla tavalla voisin jutella hänelle vaikka illalla nukkumaan mennessäni. Jos hän kuulee minut, hän kuulee minut kaikkialla.

Lomaviikko ja pakkopysähdys on tehnyt aika hyvää. Olen ehtinyt pureskella ajatuksiani paremmin kuin kiireisen arjen keskellä. Olen ollut useammin surullinen ja itkenyt enemmän, mutta loppujen lopuksi sekin lienee hyvä juttu. Olen ehtinyt myös kertoa J:lle paremmin, mitä mielessäni liikkuu, joten hänkin on luultavasti taas suurinpiirtein tilanteen tasalla.

Käytännön asiat kuitenkin stressaavat. Olisi niin helppoa, jos äidillä olisi ollut puoliso, joka nyt voisi hoitaa joitakin asioita minun ja siskoni puolesta. Vaikka en ole viime aikoina joutunutkaan tekemään paljon, en millään jaksaisi enää mitään. Ja perunkirjoituskin on vasta edessä. Olemme siskoni kanssa molemmat aika poikki, ja tuttuun tyyliin reagoimme stressiin hiukan eri tavoin. Sisko äksyilee ja minä lamaannun. Minulle helpoin vaihtoehto on heittäytyä sohvalle viltin alle katsomaan jotain typerää elokuvaa, jolla saan ajatukseni jonnekin aivan muualle. On niin helppo ajatella, että ehtiihän kaiken vielä myöhemminkin.

Voi kun kaikki vaan hoituisi itsestään.

Pysähtymistä odotellessa

Viime viikko oli pitkästä aikaa ihan järjettömän hektinen. Olin koko viikon niin kiireinen, että välillä kävin kotona vain nukkumassa ja aamulla jatkoin porskuttamista. Nyt elämä on hetkeksi taas rauhoittunut, tai ainakin sen pitäisi olla. Olen "syyslomalla", joten nyt minulla pitäisi olla aikaa pysähtyä. Nyt on aikaa käsitellä kaikkea tapahtunutta ja vaikka itkeä silmät päästä, jos siltä tuntuu.

Mutta pysähtyminen onkin yllättävän vaikeaa. Eilen ja tänään minulla on ollut sellainen touhumoodi päällä, että itseänikin ihmetyttää. Se voi johtua siitä, että kiireisen viikon jälkeen ei vaan yksinkertaisesti osaa rauhoittua. Tai sitten siitä, että yritän tahallani välttää kipeiden asioiden kohtaamista pitämällä itseni kiireisenä. Tervettä, eikö vaan?

Tänään koin sentään pienen pysähdyksen. Kävin mielessäni läpi tapahtumia kuluneelta syksyltä, ja vieläkin se kaikki tuntuu niin epätodelliselta. Toistelen tätä samaa asiaa varmaan jokaisessa tekstissä, mutta on uskomatonta, kuinka vaikeaa tällaisen asian tajuaminen voi olla. Sitä on hankala selittää. Moni tuttuni varmaan ajattelee, että olen selviytynyt tästä koettelemuksesta ihmeen hyvin eikä minulla ole mitään hätää. Minusta kuitenkin tuntuu, etten ole vielä kokenut sitä todellista surua. Se voi tulla vasta sitten, kun sisäistän surun syyn.

Kun ajattelen äitiä, näen hänet vielä nyt mielessäni sellaisena kuin hän oli viimeisinä hetkinään sairaalassa. Näen äidin nukkuvan hahmon, sairaalan vaatteet ja vaikean hengityksen. Toivottavasti vielä joskus äidin muisto laajenee niin, että ensimmäinen mielikuva on jotakin muuta.

On tuskallista ajatella, kuinka moni arkinen asia kuuluu nyt menneisyyteen. En voi enää soittaa äidille, kun siltä tuntuu. En voi istua äidin kanssa iltateellä ja naureskella hellyydenkipeälle kissalle. Minun ei tarvitse pyytää äidiltä autoa lainaan, jos tarvitsen sitä - soitan vain siskolle, että nyt on minun vuoroni. En enää koskaan maistele äidin kokeilukeittiön tuotoksia. En enää koskaan halaa äitiä.

Äiti täyttäisi ensi viikolla 50 vuotta. Viime talvena mietimme siskon kanssa, minkälaiset juhlat äidille järjestettäisiin. Enpä olisi tuolloin uskonut, että koko syntymäpäivää ei edes tule.

Samat kasvot, eri tarina

Arki on hyökynyt päälle täydellä voimallaan, joten paha mieli tulee vasta illalla jos tulee. Enää ei aina edes itketä, on vain kovin surullinen olo ja ajatukset äidistä pyörivät päässä. Mietin jatkuvasti, kuinka vaikeaa äidin poismenon ymmärtäminen voikaan olla. On kyse yhdestä maailman yksinkertaisimmista asioista (noin niinkuin järjellä ja faktapohjalta ajateltuna), mutta pieni mieleni ei vain suostu jäsentelemään tällaista tietoa. Ikään kuin kapasiteetti ei riittäisi; kovalevyni jumittuu joutuessaan tekemisiin liian kipeiden asioiden kanssa.

Näen usein äidistä unta. Toissayönä olimme jälleen sairaalassa, ja ihme oli tapahtunut: äiti olikin taas elossa. Äiti istui sängyllä hymyilevänä ja virkeänä. Hoitaja sanoi, että nyt meillä olisi aikaa hyvästellä äiti rauhassa. Se tuntui minusta kummalliselta, koska äitihän näytti terveemmältä kuin pitkään aikaan. Itkin ja silitin äidin poskea. Olin luullut, etten näkisi äitiä enää koskaan, ja nyt hän oli siinä. Äiti vain hymyili minulle.

Äidin kasvot toistuvat unissani lähes joka yö. Useimmiten muistan unet pelkkinä välähdyksinä, mutta kuvia elävämmin muistan tunteet. Yöllä herätessäni äiti tulee usein heti mieleen, ja silloin tunnen enimmäkseen surua, ahdistusta ja ikävää. Unissakin on paljon surua, mutta myös iloa ja tietynlaista rauhallisuutta. Ehkä äidillä nyt sitten on rauha ja hyvä olla.

Perjantai-illan pohdintoja

Perjantai. Tunnin päästä kolme viikkoa sitten äiti nukkui pois. Nyt tarkastelen jokaista viikonloppua ja perjantaita tuohon ajankohtaan nähden. Välillä sen illan tapahtumat tulevat mieleen väkisin eivätkä lähde pois, vaikka haluaisinkin. Välillä taas yritän muistella kaiken mahdollisimman tarkkaan; en halua unohtaa. Huomasin äidin silmien kauniin, taivaansinisen värin kunnolla vasta, kun äiti avasi silmänsä viimeisen kerran. Muistan, kuinka kylmä äidin käsi oli, kun lopulta päästin siitä irti.

Luin muutama päivä sitten äidin kuolintodistuksen, joka oli lähetetty sairaalasta. Siinä sanottiin, että silloin kun äidille tehtiin viimeinen ultraäänitutkimus siinä toivossa, että jotain olisi voitu vielä tehdä, syöpä oli levinnyt jo todella laajalle. Paperin mukaan maksa oli jo täynnä kasvainta. Siksi mitään putkia ei voitu enää silloin laittaa. Silloin mietin, miksi mitään ei enää tehdä - vastaus tuli vasta nyt.

Tietysti itkin kertoessani professorille äidin kuolemasta. Proffallakin oli kyyneleet silmissä. Hän oli hyvin ymmärtäväinen ja kannustava. Tästä on hyvä jatkaa.

Kohtalotovereita ja vertaistukea?

Saamissani kommenteissa on muutaman kerran tullut esille, että lukijoiden joukossa on ihmisiä, jotka käyvät tai ovat joskus käyneet läpi samankaltaisia tilanteita. Erääseen vanhaan tekstiin oli tullut yhteydenottotoive, mutta minulla ei tähän asti ole ollut sähköpostiosoitetta, jonka olisin voinut jakaa täällä. Uskon, että vertaistuki on hyvä keino käydä kipeitä asioita läpi. Siksipä hankin tätä tarkoitusta varten aivan uuden sähköpostin. Minut tavoittaa nyt siis osoitteesta hhertta(at)wippies.com, jos joku haluaa vaihtaa kokemuksia tai ajatuksia tai kirjoittaa ihan muuten vaan.

Tänään on ollut oikeastaan aika hyvä päivä. Olen ollut sopivan kiireinen enkä ole ehtinyt miettiä surua liikaa. Näin kuitenkin yliopistolla käydessäni paria kaveria. He kysyivät hautajaisista, ja minä pystyin kertomaan heille päivän tunnelmista ilman kyyneleitä. Perjantaina minulla on professorin kanssa ensimmäinen tapaaminen graduun liittyen, ja pakkohan minun on hänellekin kertoa. Hän tietää, että äitini on ollut vakavasti sairas, mutta tämänhetkisiä kuulumisia en ole vielä kertonut. Toivottavasti pystyn olemaan itkemättä myös silloin. Veikkaan että en pysty, sillä professorimme on ehkä yksi maailman herttaisimmista naisista eikä varmasti ohita asiaa olankohautuksella.

En ole käynyt hautausmaalla lauantain jälkeen. Nyt on sellainen olo, että haluaisin mennä käymään siellä. Ehkä perjantaina menen.

Arki kolkuttelee jo ovella

Kiitos jälleen kerran kaikista kauniista, lohduttavista ja rohkaisevista kommenteista, joita olen viime aikoina saanut. Ja pahoitteluni siitä, että kommentteihin vastaaminen on jäänyt. Vaikka en ketään teistä tunnekaan, ei sillä ole väliä. On näköjään aivan totta, että kaikki tuki on tarpeen. Jokainen pienikin sana auttaa jaksamaan vähän paremmin.

Ikävöin äitiä. Viime yönä heräsin taas jossain vaiheessa, ja vaikka olin siihen asti nukkunut hyvin, oli todella vaikeaa nukahtaa uudelleen. Kaikki ikävät ajatukset valtasivat mielen, ja päässäni pyöri jälleen kuvasarja äidistä ja kaikista haikeista ja vaikeista hetkistä. Itketti. J yritti lohduttaa, mutta nukahti. Minä jäin painimaan ajatusteni kanssa, ja lopulta uni vei voiton.

Vaikka kuinka surettaisi ja olo olisi lamaantunut, on näköjään pakko palata arkeen. Vähitellen, mutta varmasti. Maailma ei pysähdy, ja tietyt asiat on hoidettava. Lisäksi otin täksi viikoksi taas erään sijaisuuden, joka tosin on lyhyt ja tuntimäärältään hyvin kevyt. Eloisat yläkoululaiset ohjaavat ajatukseni hetkessä pois ikävistä asioista.

Eilen kävimme siskon kanssa äidin kotona tonkimassa kaappeja, laatikoita ja mappeja ja etsimässä kaikenlaisia tärkeitä papereita. Se tuntui niin väärältä, ikään kuin olisimme olleet tutkimassa äidin tavaroita ilman lupaa. Pakkohan ne oli silti etsiä. Onneksi äiti oli sen verran järjestelmällinen ihminen, että lähes kaikki paperit löytyivät suht helposti.

En tiedä, miten äidin taloa pitäisi kutsua. Haluaisin käyttää jotain lyhyttä ja yksinkertaista ilmausta. En voi kuitenkaan sanoa "äidin luona", koska silloin äidinkin pitäisi olla siellä. Paikka ei ole ollut minulle koskaan koti, joten "kotona" tuntuu myös vieraalta. Joskus olemme käyttäneet huvikseen nimitystä "mökki", koska kyseessä on vanha pieni rintamamiestalo.

No, nimestä huolimatta äidin talossa on joka kerta yhtä vaikea käydä. Tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt. Keittiön seinäkalenteri näyttää elokuuta. Olohuoneen sohvalla on pinossa peittoja ja lakanoita sen jäljiltä, kun me siskon kanssa olemme yöpyneet siellä. Äidin makuuhuoneessa kaikki on vielä paikoillaan; sängyssä on lakanat ja keinutuolin selkänojalla roikkuu pyyhe ikään kuin kuivumassa. On kuin äiti olisi vielä siellä, mutta vain hetkellisesti poissa näkyvistä. Tiedän, että jossakin vaiheessa meidän on pakko siivota ja pyykätä siellä, mutta en ainakaan itse ole vielä siihen valmis. Jos pelkkä äidin tavaroiden näkeminen kuristaa kurkkua ja tuntuu pahalta, kuinka pystyisin koskemaan mihinkään edes hiukan henkilökohtaiseen?

Viime yönä tai tänä aamuna satoi ensimmäinen, kevyt lumi. Ensilumi aiheuttaa monissa kasvavaa joulun odotusta. Olisin halunnut karjua naama punaisena jokaiselle facebook-kaverilleni, joka intoili statuksessaan joulun ihanuutta. Minä en odota joulua yhtään. Tähän asti meillä on monena jouluna ollut tapana kokoontua äidin luo joulun aikaan. Äiti on kokannut ja leiponut, ja me "vieraat" olemme tuoneet tullessamme kuka mitäkin. Perinne katkesi ennen kuin siitä ehti kunnolla edes tulla perinne. On tarpeeksi kamalaa asennoitua siihen, että tulossa on ensimmäinen joulu ilman äitiä. Sen lisäksi jouluaattona tulee kuluneeksi tasan kolme kuukautta äidin kuolemasta. Jos joku etsii jouluiloa, sitä tuskin kannattaa etsiä meiltä.

Lepää rauhassa, äiti.

Hautajaiset olivat eilen. En ole koskaan itkenyt yhden päivän aikana niin paljon. Olo on vieläkin epäuskoinen, lamaantunut ja pöllämystynyt. Päivän aikana tuli hetkiä, jolloin ymmärsin, miksi olemme siellä. Silti usein tuntuu, kuin äiti olisi vain käymässä jossakin ja palaisi pian takaisin.

Siunaaminen ja muistotilaisuus olivat kaikessa surullisuudessaan kauniita. Moni sanoi, että päivä oli äidin näköinen, ja juuri sitä me olimme halunneetkin. Paikalla oli paljon ihmisiä - tuntui hyvältä nähdä, kuinka paljon ystäviä ja läheisiä äidillä oli ollut. Muistopuheet olivat liikuttavia, mutta samalla iloitsin siitä, kuinka pidetty ihminen äitini selvästi oli.

Tällä hetkellä ajatukseni ovat vielä aika sekaisin, ja minun on hyvin vaikeaa saada kirjoitetuksi yhtään mitään. Eilinen tuntuu pahalta unelta. Mieleeni palaa muistikuvia ikään kuin välähdyksinä. Katson kirkon ovelta käytävän toisessa päässä olevaa valkoista arkkua. Halaan siskoani, joka kuiskaa itkien: "nyt tämän tajuaa". Istun kuuntelemassa puhetta ja lauluja, enkä voi muuta kuin katsella arkkua ja miettiä, että siinä on rakas äitini. Luen kukkalaitteen tekstin kyynelten läpi. Kävelen arkun perässä ja tuijotan hiekkaristiä sen päällä. Katson, kun arkku lasketaan syvälle maahan.

Itkin paljon vielä illallakin, kun olimme jo kotona. J sanoi, että eilinen taisi olla hänenkin elämänsä kamalin päivä. Olen niin onnellinen ja kiitollinen hänestä ja hänen tuestaan, etten varmaan osaa edes näyttää sitä.

Olen itkeskellyt tasaisin väliajoin myös tänään. Itku tulee yhtäkkiä ja menee nopeasti ohi, mutta suru on koko ajan läsnä. Huomiset velvollisuudet tuntuvat juuri nyt ylivoimaisilta. Ehkä väsymys helpottaa huomenna. Jos ei, saanpahan ainakin hetkeksi ajatukset toisaalle.

Pelonsekaista odotusta

Hautajaiset ovat jo ylihuomenna. Jännittää, pelottaa ja ahdistaa. Jännittää, että meneekö kaikki suurinpiirtein suunnitelman mukaan. Pelottaa, miten selviydyn päivästä. Ahdistaa, koska nyt joudun todella kohtaamaan tilanteen ja tiedän, että kaikki kätkettykin suru pääsee valloilleen. Kukkalaitteen laskeminen voi olla aika vaikeaa. Menemme siskon kanssa kahdestaan, halusimme itse niin. Toivottavasti jompikumpi pystyy lukemaan tekstin...

Tänään kävimme viemässä havut ja haudalle tulevan väliaikaisen ristin hautausmaalle. Risti jää haudalle siihen asti, että löydämme sopivan kiven. Emme halua mitään valmista ja tylsää hautakiveä, vaan etsimme luonnosta kauniin kiven, johon sitten teetetään tekstit. Hauta oli jo kaivettu, ja sitä katsellessa vatsassa muljahti ja kyynel tuli silmään. Siinä se oli valmiina äitiä odottamassa, viimeinen lepopaikka.

Viime aikoina olen nukkunut aina vaan huonommin. Ensin aloin nähdä unia äidistä, hautajaisista ja surevista ihmisistä. Sitten aloin heräillä yöllä, eikä ahdistavien unien jälkeen tee enää mieli nukahtaa uudelleen. Viime yönä heräsin kahden tunnin unien jälkeen. Kaikki ajatukset pyörivät äidissä. Muistelin kahden viikon takaisia tapahtumia ja erityisesti äidin viimeisiä hetkiä. Ne toistuivat uudelleen ja uudelleen, kuin rikkinäinen filmi. Valvoin kaksi tuntia pyörien levottomana sängyssä, yritin rauhoittua ja nukahtaa, mutta samat ajatukset palasivat aina mieleeni. Itketti. Lopulta nukahdin - vain herätäkseni parin tunnin päästä herätyskellon ääneen.

Tämä kaikki on kuin pahaa unta tai huono elokuva. Suru tuntuu hirvittävän pahalta, ja ehkä juuri siksi on helpompaa yrittää sulkea suru pois. Välillä ajattelen itsekseni, että ei tämä oikeasti voi olla totta. Ei vaan voi.

Minulla on kamala ikävä äitiä. Vaikka ei ole missään vaiheessa tuntunut, että jotain olisi jäänyt sanomatta, haluaisin silti vielä jutella äidin kanssa. Kuulla hänen äänensä ja nauraa hänen kanssaan. On niin paljon muistoja, jotka olisin halunnut talteen jotenkin muutenkin kuin pelkkinä ajatuksina. 

Sopeutumisvaikeuksia

Taidan tahallani vältellä äidin ajattelemista. Tietysti äiti ja koko tämä tilanne on mielessä vähän väliä, mutta minä ikään kuin kiellän itseäni miettimästä sitä liikaa. Sanon itselleni, että nyt on huono hetki, mieti tätä vähän myöhemmin. Pakotan itseni ajattelemaan jotakin muuta, vaikka tiedän, että kohta se on taas mielessä.

Minulla on edelleen vaikeuksia käsittää, että äiti on todellakin poissa. Ehkä vielä ei ole tapahtunut mitään niin konkreettista, että ymmärtäisin oikeasti. Varmaankin sitten hautajaisissa kaikki iskee vasten kasvoja. Lauantaina tapasimme papin, joka siunaa äidin ensi viikonloppuna. Vietimme melko kyynelpitoiset kaksi tuntia, kun kerroimme papille äidistä ja muistelimme hänen elämäänsä. Minua itketti silloin ja itkettää nyt, kun ajattelen miten ihana ihminen äiti oli. "Liian hyvä kuolemaan", olivat isovanhempani sanoneet. Olen varma, että suhteemme olisi kehittynyt vieläkin paremmaksi, jos meille vain olisi annettu enemmän aikaa. Minua surettaa, ettei äiti ehtinyt näkemään valmistumistani, tanssimaan häissäni eikä tapaamaan lapsenlapsiaan. Ehkä joskus saan kuitenkin kertoa lapsilleni, että heillä on aivan erityinen suojelusenkeli.

Sunnuntai oli juuri sellainen päättymätön ja laiska päivä, jollaisia sunnuntait usein ovat. Sellaisina päivinä äidillä oli tapana soittaa minulle ihan muuten vaan, ja saatoimme jutella pitkään, vaikka mitään varsinaista asiaa ei olisi ollutkaan. Olisin kovasti halunnut soittaa äidille ja jutella niin kuin joskus ennen. Silloin suru iski voimakkaana ja itkin kauan.

Tänään palasin vielä muutamaksi päiväksi opehommiin. Työpäivän jälkeen ajattelin automaattisesti lähteväni sairaalaa kohti, mutta sitten tajusin että ei kai sinne enää kannata mennä. Silloin aiemminhan menin joka päivä töistä suoraan sairaalaan ja vasta sieltä illalla kotiin. Vaikka päivät olivat pitkiä ja olin väsynyt, en kadu sitä yhtään. Päinvastoin, olen onnellinen siitä, että minulla oli mahdollisuus käydä äidin luona päivittäin. Uskon, että se oli tärkeää myös äidille.

Suru väsyttää. Itkun tilalle on tullut jatkuva väsymys. Oikeastaan on ihan hyvä, että en itke kovin paljon. Jokainen, joka on joskus kunnolla itkenyt, tietää kuinka uuvuttavaa puuhaa sellainen on.

Mitä tämä on?

En ole itkenyt kuluneen viikon aikana juuri lainkaan. Viime viikonloppu meni kyllä melkoisessa kyynelsateessa, mutta sen jälkeen olen ollut todella rauhallinen. Ehkä vähän liiankin rauhallinen. Monena päivänä minulle on tullut sellainen olo, että järjestelen jonkun aivan muun ihmisen hautajaisia kuin oman äitini. Tosin kolmen päivän järjestelyjen ja kaikenlaisten asioiden hoitamisen jälkeen keskiviikkoiltana tuntui, että alkaa väsyttää.

Tämä on vähän pelottavaa. En kai ole vieläkään oikeasti tajunnut, mitä on tapahtunut. Kuinka kauan siihen menee? Moni on sanonut, että läheisen kuoleman sisäistäminen voi viedä vuosia. Kun sitten lopulta ymmärrän, kuinka rajusti suru iskee? Välillä pysähdyn miettimään ja muistelemaan viime viikon perjantain tapahtumia ja itku tuntuu, mutta ei tule. Olen kai jotenkin epänormaali. Tunnen välillä huonoa omatuntoa siitä, etten ehkä sure riittävästi. Tai ainakaan tarpeeksi näkyvästi.

Kai minulla sitten on niin suuria vaikeuksia hyväksyä äidin poismeno, etten anna itseni edes ajatella koko asiaa. Tiedän kyllä jonkun kuolleen, mutta en osaa yhdistää äitiä ja kuolemaa mielessäni. Siitä tulee todella epäuskoinen olo. Olen kyllä puhunut äidistä ja esimerkiksi hautajaisjärjestelyistä monien ihmisten kanssa, mutta silloinkaan en taida antaa liikaa valtaa sille ajatukselle, että nyt puhutaan minun äidistäni. Asetun ikään kuin tilanteen ulkopuolelle ja keskityn asiaan, en tunteisiin.

Voi jestas, kirjoitettuna tilanne (ja pääni) näyttää vielä omituisemmalta. Päätin muuten, että menen ensi viikolla töihin. Saa nähdä miten käy. Ehkä tekee ihan hyvää, kun joutuu välillä keskittymään johonkin aivan muuhun. Lähestyvät hautajaiset voivat toki aiheuttaa pientä ahdistusta, mutta onneksi työviikosta ei pitäisi olla tulossa mitenkään erityisen raskas.

Huomasin tänään, etten ole poistanut äidin numeroa puhelimestani. Enkä poistanut vieläkään.