Voi itku.

Juuri edellisen tekstin julkaistuani sisko soitti. Hän oli jutellut hoitajan kanssa sairaalassa, ja hoitaja oli sanonut että nyt elellään viimeisiä aikoja. Tarkasti hän ei osannut jäljellä olevaa aikaa sanoa, mutta puhutaan kuulemma tunneista, päivistä tai viikoista. Sisko tuli sairaalasta suoraan meille, ja puhuimme ja itkimme monta tuntia.

Äiti oli kuulemma sanonut lääkärille joskus, ettei halua olla yksin lähdön hetkellä. Ei tietenkään, kuka sellaista haluaisi. Nyt on siis järjesteltävä niin, että äidin luona on koko ajan joku. Päiväsaikaan äidin ystävät ovat luvanneet auttaa. Sisko menee huomenna sairaalaan yöksi, minä menen perjantaina. Onneksi sellainen mahdollisuus on olemassa ja hoitajatkin rohkaisevat jäämään yöksi, jos vähänkin siltä tuntuu.

Niin. Tulihan se itkukin. Aamulla pitäisi mennä sinne psykologille. Eipä olisi oikeastaan parempaan saumaan voinut sattua. Todella kätevää mennä sinne silmät valmiiksi punaisina ja turvoksissa. Jos edessä on vielä uneton yö, olen tosiaan parhaimmillani aamulla. Tähän asti olen kyllä nukkunut yllättävän hyvin, toivotaan että sama jatkuu. Vaikka minun toiveeni eivät kylläkään ole näyttäneet viime aikoina olleen oikein myötätuulessa...