Äiti on vielä sairaalassa ja edelleen aika huonona. Perjantaina yritin kysellä häneltä tekstiviestillä, miten menee ja milloin voisin tulla käymään. Kun en ollut iltaan mennessä saanut mitään vastausta, kysyin siskolta onko äidistä tietoa. Äiti oli kuulemma lähettänyt lyhyen tekstiviestin, ettei olo ole kovin hyvä ja että kannattaa odottaa vierailun kanssa lauantaihin. Tietysti minun piti olla koko lauantai 60 km päässä kotoa erään projektin merkeissä, joten vierailu jäi silloinkin. Toivottavasti sisko vei lähettämäni terveiset perille. Äiti oli kuulemma ollut yhä hyvin väsynyt eikä ollut jaksanut edes jutella siskon kanssa kovinkaan paljon.
Sisko kertoi olleensa melkoisen poissa tolaltaan vierailunsa jälkeen. Vaikka meillä on omat tapamme ilmaista pahaa mieltä, huomaan kyllä että sisko on todella ahdistunut ja peloissaan äidin tilanteen takia. Minä itken, järkeilen ja yritän sillä tavalla sopeutua tähän kaikkeen. Siskokin kyllä itkee, mutta välillä hän myös kiukuttelee paljon. Lisäksi minusta näyttää, että hän pakenee pahaa oloa olemalla mahdollisimman kiireinen. Olemme ehkä siinä mielessä eri tilanteissa, että minä olen jo jollakin tavalla hyväksynyt sen, että äitiä ei voida parantaa vaikka lääkärit tekisivät mitä. Siskoni taitaa vielä takertua ajatukseen äidin parantumisesta ja on vihainen, koska hänen mielestään äitiä ei hoideta riittävästi.
Eilen olin viettämässä iltaa opiskeluystävieni kanssa ja meillä oli oikein hauskaa. Sain kuitenkin huomata, että ystäväni pohtivat minun jaksamistani aika paljon, sillä yhtäkkiä näin ystävieni itkevän. Tietysti minuakin alkoi itkettää, vaikkakin ehkä enemmän ystävyyden aiheuttamasta liikutuksesta kuin varsinaisesti äidin takia. Hetken päästä en enää tiennyt, kuka lohduttaa ja ketä, mutta joka tapauksessa seuraaviin hetkiin mahtui paljon halauksia sekä lohdutuksen, rohkaisun ja ystävyyden sanoja. Ehkä nämä ihmiset tosiaan ovat tukenani eivätkä karkaa, vaikka mitä tapahtuisi.
Tänään pääsin viimein katsomaan äitiä sairaalaan. J tuli mukaan pyytämättä - ihana mies. Äiti oli väsynyt, mutta jaksoi jutellakin kanssamme hetken aikaa. Viivyimme ehkä puoli tuntia. Sitten äiti väsyi ja päästimme hänet nukkumaan. Muitakin vieraita oli jo käynyt. Ihanaa tietää, että niin monet äidille tärkeät ihmiset ovat pysyneet yhteydessä ja käyvät katsomassa häntä myös sairaalassa. Perjantaina tehdystä ultraäänitutkimuksesta ei ollut vielä sen kummempaa tietoa. Lääkärit ja hoitajat olivat kuulemma jääneet miettimään tilannetta, ja koska viikonloppuisin ei yleensä tehdä mitään isompia toimenpiteitä, meidän täytyy odottaa huomiseen. Toivottavasti äidin olon helpottamiseksi on tehtävissä edes jotakin. On niin surullista nähdä hänet sellaisena kuin hän tällä hetkellä on.
Minusta on tullut äiti-tietotoimisto aika monelle. Varsinkin viime päivinä puhelin on soinut ja tekstiviestejä on tullut useilta sukulaisilta ja äidin ystäviltä, jotka ovat huolissaan äidin voinnista. Osa ei viitsi häiritä äitiä, osa taas on ollut huolissaan, koska tavoistaan poiketen hän ei ole vastannut viesteihin (hiljaiselon syyksi paljastui tänään niinkin arkipäiväinen asia kuin kännykän akun loppuminen). Minua ei sinänsä haittaa, että minulta kysellään äidin vointia. Aina en kuitenkaan jaksaisi selittää samoja asioita moneen kertaan. Ei ole helppoa palata kerta toisensa jälkeen samoihin ajatuksiin ja tunteisiin. Toisaalta, ehkä pystyn suhtautumaan tähän kaikkeen välillä melko objektiivisesti juuri tämäntyyppisen harjoittelun vuoksi. Faktat pöytään, tunteet syrjään.
Silti itken joka ikinen päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti