Odotettu ja jännitetty sijaisuus alkoi eilen, ja olen jo nyt aika poikki. Tähän asti kaikki on mennyt kyllä hyvin ja olen viihtynyt koululla mainiosti. Alkaa vain näyttää siltä, ettei vuorokaudessa ole riittävästi tunteja kaikkien hommien ansiokkaaseen suorittamiseen. Olen siis päättänyt, että teen vain sen minkä jaksan. Hoidan välttämättömät työt, kuten yo-kokeet, mutta kovin paljon ylimääräistä työtä ja vaivaa en aio oppituntien eteen nähdä. Kaltaiselleni perfektionistille se voi olla vaikeaa. Tiedostan kuitenkin, että minun on huolehdittava omasta jaksamisestani, eikä tuntien suunnitteleminen todellakaan ole uupumisen arvoista.
Olen käynyt katsomassa äitiä päivittäin. Vointi on suurinpiirtein entisenlainen. Välillä hänen on hyvin vaikea olla, koska turvotus vatsan ja jalkojen alueella alkaa olla niin voimakasta. Eikä mitään voida tehdä. Viimeksi tänään hoitajat sanoivat, ettei turvotusta saada pois millään.
Tänään kävimme äidin kanssa katselemassa ja kuulostelemassa elämää vuodeosaston ulkopuolella pyörätuolin avulla. Äiti tykkäsi, mutta yhtäkkiä hän väsyi ja palasimme takaisin huoneeseen. Pian sen jälkeen alkoi tutuksi tullut pahoinvointi. Hoitajat alkoivat häärätä tippaa takaisin paikoilleen ja minä lähdin pois tieltä.
Surettaa, että äidillä on paha olla. Tuntuu pahalta ajatella, että joudun ihan oikeasti luopumaan äidistäni, ehkä piankin. Olen yrittänyt sisäistää sitä ajatusta, mutta en pysty. En vielä. Tietysti aina äidin luona vieraillessani huomaan, että tämä on todellista. Minua pelottaa miettiä, mitä tästä eteenpäin tapahtuu ja miten äidin sairaus etenee. En haluaisi äidin joutuvan kärsimään; ei hän ole tätä tilannut.
Olen tajunnut, ettei minulla ole äidistä paljonkaan valokuvia. Eipä tietenkään, tähän asti kamera on ollut olemassa lähinnä juhlahumun ja kavereiden kanssa vietettyjen hetkien tallentamiseen. Haluaisin ottaa joku päivä kameran mukaan sairaalaan ja ottaa paljon yhteiskuvia äidin kanssa. Eihän se sama asia ole, äiti ei näytä enää samalta kuin vaikkapa puoli vuotta sitten. Toisaalta haluaisin tallentaa myös näitä hetkiä ja myöhemmin muistaa, millaista elämämme oli syksyllä 2010.
P.S. Varasin ajan psykologille.
Hei!
VastaaPoistaLöysin blogisi The Little Thingsin linkityksen kautta ja olenkin siitä erittäin onnellinen. Itkin rankasti kun luin postauksiasi: jouduin päästämään kaikki kätketyt tunteeni pintaan, sillä olen ollut hieman kaltaisessasi tilanteessa.
Onnellisuus siitä, että löysin blogisi tulee siitä, että minusta on mukavaa että haluat ja jaksat blogin kautta selvitellä tunteistasi.
Itse epäröin aluksi hankkiutua psykologin luo, mutta itseäni se ainakin helpotti. Tosin alkuvaiheet olivat kauheita, tuntui ettei psykologista ollut muuta kuin haittaa. Mutta myöhemmin olen oivaltanut, että se tuntemus pitää kokea, jotta voi saada apua.
Tsemppiä sinulle ja pidä mielessäsi tärkein neuvoni: muista pitää itsestäsi huolta, jotta voit tukea ja auttaa muita.
PS. Pystyykö bloglovinin kautta seuraamaan blogiasi? Sillä painoin seuraa tätä blogia, ei se ole päivittänyt postauksia blogloviniin. Toivottavasti toimisi jatkossa :)
VastaaPoistaKiitos sanoistasi surfie, ja erityisesti neuvostasi. Tiedän, että oma jaksaminen on todella tärkeää tällaisessa tilanteessa. Olen itsekin puntaroinut tuota psykologille menoa jo pitkään, mutta nyt sain viimein varattua ajan - tosin vasta ensi viikolle, mutta kuitenkin.
VastaaPoistaOlen sen verran noviisi näissä blogiasioissa, että mainitsemasi bloglovin ei ollut ennestään kovinkaan tuttu. Kävin kuitenkin kurkkimassa siellä ja ainakin haulla blogi ja postaukset löytyivät, ja ohjelma ilmoitti seuraajien lukumääräksi 1. Eli ilmeisesti klikkaamisesi on toiminut :)