Tulin juuri sairaalasta. Äiti jaksoi jutella kanssamme melkein tunnin, vaikka olikin väsynyt. Hänelle annetaan nesteytyksen lisäksi pahoinvointia estävää lääkettä, joten ruokahalu on onneksi jo vähän parempi. Kyselimme äidiltä hieman lisää huomisesta toimenpiteestä ja myös jatkosta. Vatsalaukun tähystys tehdään kuulemma siksi, että lääkärit haluavat selvittää, voiko vatsalaukun vierestä/kautta tehdä uutta reittiä sappinesteille. Se on tällä hetkellä ainoa keino, jolla arvot voidaan vielä yrittää saada laskemaan. Muussa tapauksessa täytyy äidin sanojen mukaan "alkaa odottaa taikatemppuja". Miksei koskaan voi tulla mitään hyviä uutisia??
Äidin sisko ehdotti, että pyytäisimme yhdessä keskusteluajan äitiä hoitavalle lääkärille saadaksemme kunnon selonteon tämänhetkisestä tilanteesta. Äiti ei varmaankaan muista eikä jaksa kertoa meille kaikkea uutta tietoa, ja taitaa hän välillä jättää asioita kertomatta ihan tarkoituksella. Raukka yrittää suojella meitä, vaikka epätietoisuus on oikeasti se mikä pelottaa eniten. Minusta tädin idea kuulosti hyvältä, vaikka kauhistuttaakin jo etukäteen. Täytyy varata paljon purkkaa mukaan: sillä tavalla selvisin edellisestäkin lääkärin kanssa käydystä keskustelusta itkemättä.
Kotimatkalla juttelin siskon kanssa muiden ihmisten suhtautumisesta tähän tilanteeseen. Siskolle on käynyt juuri niin kuin pelkäsinkin, eli jotkut kaverit ovat lopettaneet yhteydenpidon kokonaan - osa muka läheisiäkin. Totesimme, että on paljon helpompi arvostaa ihmistä, joka sanoo suoraan, että tilanne on hänelle itselleenkin vaikea eikä siksi välttämättä osaa olla yhteydessä entiseen tapaan kuin sellaista, joka katkaisee kaiken yhteydenpidon kuin seinään. Äidillä on onneksi ystäviä, jotka soittelevat ja käyvät häntä katsomassa sairaalassakin. On toki niitäkin, jotka kyselevät äidistä muilta ihmisiltä, mutta eivät ota suoraan yhteyttä. En jaksa tuntea sympatiaa sellaisia ihmisiä kohtaan; jonakin päivänä heitä varmasti harmittaa oma käytöksensä, ja sitten se voi olla jo liian myöhäistä.
Muita asioita ihmetelläkseni, on ollut jännittävää ja vähän omituistakin huomata, että ehkä tekstejäni on käynyt lukemassa joku muukin kuin rakas lapsuudenystävä S korpimetsien takaa. Vaikka painiskelenkin lähinnä omien ajatusteni kanssa, en pahastu jos joku löytää teksteistäni vertaistukea tai jotakin muuta. Toivoa täältä taitaa olla turha etsiä, paitsi ehkä sellaista "hei, jollakin on asiat vielä huonommin!". Tällä hetkellä tuntuu mahdottomalta yrittää löytää tästä tilanteesta mitään positiivista. Haluan kyllä uskoa, että kaikella on tarkoitus, mutta nyt en ole siitä enää niin varma. Mikä tarkoitus tällaisella voi muka olla??
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti