Sisko soitti minulle iltapäivällä, kun oli käynyt äitiä katsomassa. Äiti oli kuulemma ollut jotenkin ylipirteä, naureskellut omille jutuilleen ja höpötellyt vähän kummia. Sisko oli vähän huolissaan ja sovittiin, että kuulostelen tilannetta kun itse menen käymään sairaalassa luentojen jälkeen.
Illalla äiti oli edelleen virkeä. Muutos vaikkapa eiliseen oli huikea. Minusta äiti vaikutti kuitenkin olevan aivan järjissään ja jaksoi jutella koko puolitoistatuntisen vierailuni ajan. Yleensä hän on väsähtänyt jo kuuden jälkeen, nyt lähtiessäni puoli kahdeksalta hän jäi katselemaan televisiota eikä näyttänyt lainkaan uniselta. Hän oli jopa käynyt päivällä kävelemässä osaston käytävällä; tähän asti hän on hädin tuskin jaksanut käydä omin voimin vessassa. Ilmeisesti kipulääkkeen lisääminen tuli tarpeeseen. Kysyin äidiltä, oliko hänellä aiemmin kipuja, ja vasta nyt hän tunnusti, että kipuja oli ollut ja siksi olo oli tuntunut hankalalta. Sanoin, että tästä lähtien pitää kertoa heti, jos kipuja tulee. Äiti tuntui olevan samaa mieltä.
Vaikka tässä vaiheessa ei ehkä enää voida puhua edistyksestä eikä varsinaisesti toivosta, tuntuu hyvältä kun äiti ei ole enää niin kipeä. Tänään hänessä näkyi jo merkkejä entisestä äidistä, kun keskustelu ei rajoittunut muutamaan väsyneeseen lauseeseen. Puhelimensa hän pitää edelleen äänettömällä, mutta se on minusta aivan ymmärrettävää. Muuten hänellä kuluisi iso osa päivästä siihen, että hän saisi selvittää tilannetta milloin kenellekin ja samalla joutuisi pyörittelemään ajatuksia sairaudesta vähän väliä. Ei kai sellaista jaksa kukaan. Mieluummin vastailen itse vaikka kahteenkymmeneen kyselyyn äidin voinnista ja annan hänen miettiä välillä aivan muita asioita.
Paistaa se aurinko risukasaankin - pitää vain osata nähdä ne pienetkin valonsäteet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti