Äiti soitti. Lääkärit olivat sanoneet, ettei mitään voida enää tehdä. Tähystyksessä suunniteltu toimenpide on siis sekin pois laskuista. Äiti ei kaivannut tänään meitä käymään, sanoi vain että sulatellaan tätä tietoa nyt itseksemme vähän aikaa. Hän kuulosti edelleen hyvin hyvin väsyneeltä. Puhuminen on ollut hänelle vaikeaa jo ainakin pari viikkoa, ilmeisesti väsymyksen takia. Puhe on hiukan sammaltavaa ja niin hiljaista, että välillä äiti vain kuiskaa.
Huomenaamulla pitäisi mennä juttelemaan lääkärin kanssa kokonaistilanteesta, kotiuttamisesta ja kotona tapahtuvasta hoidosta. Toivottavasti lääkäri osaa kertoa aivan kaiken eikä oleta, että äiti on pitänyt meidät täysin ajan tasalla. Pitää varmaan tehdä muistilappu, että muistan mitä olen aikonut kysyä. Ja varata kasa purkkaa, että saan pidettyä hermot edes jotenkuten hallinnassa.
Äiti lähetetään siis pian kotiin sairastamaan. Äidin ystävä oli kertonut siskolle, että äitiä on jo jonkin aikaa pelottanut olla yksin kotona, varsinkin öisin. Hänellä on varmasti ollut todella turvaton olo silloin, kun kukaan ei ole ollut yön yli hänen luonaan. Täytyy järjestää jollakin tavalla niin, ettei äiti enää joudu olemaan yksin ainakaan paria tuntia pidempään. Siskolla on työnsä, minulla opinnot ja pian alkava sijaisuus. Toivottavasti sukulaiset ja ystävät tulevat hätiin silloin, kun meidän molempien on yhtä aikaa oltava jossain muualla.
Nyt mietin, että miksi ihmeessä otin sen sijaisuuden vastaan. Siihen liittyy aika paljon vastuuta ja työtä. En toki silloin vielä tiennyt, että äidin tila huononisi näin nopeasti. En ole kertonut opettajalle äidistä mitään, ja tuntuisi jotenkin tyhmältä kertoa vasta nyt. Uskon, että äidin hoitamisen osalta saan aikataulut järjesteltyä jollakin tavalla. En kuitenkaan haluaisi, että oma jaksamiseni loppuu jossakin vaiheessa. Olen tälläkin hetkellä toisinaan aivan poikki, vaikka opinnotkaan eivät ole alkaneet ja hoidan vain luottamustehtäviini liittyviä asioita.
Miksi minun piti haalia itselleni näin paljon tekemistä ja vastuuta?
En voi muuta sanoa kuin että aivan kamalaa, antaa erilaista perspektiiviä omalle tilanteelle, joka ei ole yhtään niin paha vaikka syöpää sairastankin, minulla on edelleen edellytykset parantua. Rupesi itkettämään lukiessani kaikki postaukset läpi :/ jaksamusta!
VastaaPoistaKiitos Nessa. Onhan tämä pyöräyttänyt kaiken vähän uusille urille, kummasti alkaa miettiä mikä on elämässä oikeasti tärkeää. Voimia ja tahtoa sinulle omaan taisteluusi, toivottavasti sinulla(kin) on riittävästi tukijoukkoja ettet joudu sairastamaan yksin. Voitat sen kyllä :)
VastaaPoista