Sunnuntaipäivän pohdintoja

On vähän surullinen olo. Äiti on voinut ihan hyvin, mutta tänään hän oli taas oksennellut ja oli siksi aika väsynyt, kun kävin sairaalassa. Hän torkkui, kun hieroin hänen turvonneita jalkojaan. Lääkäri sanoi keskiviikkona, että kasvain aiheuttaa nesteen kertymistä eikä edes nesteenpoistolääkitys auta siihen. Minulle tuli paha mieli, kun katselin äitiä siinä sängyllä - hän on niin pieni ja voimaton, ikään kuin kutistunut. Lihakset ovat kadonneet ja iho näyttää liian suurelta, roikkuu vaan.

Olen tässä mietiskellyt ja tullut siihen tulokseen, että en ole läheskään sisäistänyt vielä tätä kaikkea. En halua ajatella, että äiti kuolee, koska en kertakaikkiaan osaa kuvitella sitä. Olen tietysti nähnyt vierestä, miten äidin kunto heikkenee, mutta että häntä ei enää olisi? En vain pysty näkemään sitä mielessäni. Että en yhtäkkiä voikaan enää soittaa äidille kiperissä tilanteissa tai parantaa maailmaa hänen kanssaan teekupin ääressä. Tietysti olen miettinyt jo kaikenlaisia käytännön asioita, kuten että mitä äidin kotitalolle tehdään ja mitenköhän se verotus näissä tilanteissa menikään. Mutta ajatus äidin poismenosta sattuu liikaa enkä haluaisi ajatella sitä ollenkaan. Ja vaikka ajattelisinkin, en usko että edes ymmärrän sitä. Ei kai sellaiseen voi varautua, vaikka kohtalo olisikin tiedossa etukäteen - niin kuin nyt. Ihan sama kuinka hyvin yrittäisin valmistautua, olen varma että tämänhetkinen suru on vasta alkusoittoa.

Pystyn pitämään itseni koossa, kun puhutaan sairaudesta faktoina. Pystyn pitämään itseni suurinpiirtein koossa, kun puhutaan muiden ihmisten jaksamisesta tässä tilanteessa. Mutta jos joku erehtyy kysymään, miten minä itse voin, joudun tarkastelemaan itseäni ja omia tunteitani ja kontrolli pettää. Yritän siis kai pitää jonkunlaista etäisyyttä tilanteeseen, etten joutuisi käsittelemään kaikkea kerralla. Tosi tervettä.

Ehkä blogi, sisko, ystävät ja poikaystävä eivät sittenkään riitä. Ehkä minun tosiaan täytyy päästä juttelemaan jollekin, joka osaa ammattinsa puolesta auttaa. Äidin ystävä sen jo tiesikin ja antoi minulle muutaman puhelinnumeron. Ehkä huomenna soitan.